tiistai 12. tammikuuta 2016

Teemestarin kirja

  Makasin vuoteellani ja kuuntelin roihukärpästen satunnaista, hidasta napsahtelua lyhdyn lasiseiniin. En olisi oikeastaan tarvinnut lyhtyä, sillä aurinko roikkui edelleen illasta raskaana kullanoranssina kuulaana horisontin yllä. Taivas sen ympärillä oli läpikuultava, ja viipyvä valo tihkui ikkunasta hyöneisverkon läpi huoneeseen. Kuulin talon toisesta päädystä vanhempieni vaimeat äänet, joihin käketyt sanat etäisyys hämärsi kuulumattomiin. Majuri Bolinin ja komentaja Taron vierailun jälkeen olin kuullut heidän puhuvan tällä tavoin melkein joka ilta, ja jälkeenpäin äiti valvoi aina paljon tavallista myöhempään. Hän yritti olla äänetön, mutta kuulin hänen liikkeensä ja näin hänen lyhtynsä himmeän hehkun oveni alla olevasta raosta, kun hän vaelsi keittiön ja työhuoneen väliä.
  Pitelin kädessäni yhtä talossa säilyneistä vahoista kirjoista, kertomusta matkasta läpi talven. Osasin sen ulkoa, ja sanat virtasivat sivujen poikki pakenevina, ajatusteni tarttumatta niihin. En ajatellut tarinaa. Ajattelin maailmaa, jossa se oli kirjoitettu.
  Olin usein yrittänyt kuvitella, millaisia entismaailman talvet olivat.




  Pimeyden tunsin: joka syksy kuukekrin tullen päivä ja yö kohtasivat vaihtaakseen paikkaa ja vuosi kääntyi talveen. Puolivuotisen hämärän aikana joka huoneessa paloivat suuret roihulyhdyt vuorokauden ympäri, ja musteensyvinä iltoina niiden rinnalle sytytettiin aurinkolamppuja. Tunturin laelta saattoi nähdä kaupunkien hehkun tummalla taivaalla: Kuolojärven etäisen mutta selkeän sädekehän idässä, kastelualueiden ja meren suunnalla, ja Kuusamon melkein näkymättömän kipinän kaukana eteläisessä horisontissa. Maa menetti vähäisen vihreytensä. Puutarha odotti auringon paluuta mykkänä ja paljaana.
  Kylmyyden kuvitteleminen oli kuitenkin vaikeaa. Olin tottunut pukemaan päälleni useamman vaatekerroksen pimeänä vuodenaikana, ja olin tottunut kantamaan turvetta kuivatulta suolta takkoihin ja kamiinoihin kun aurinkovoima tyrehtyi, tavallisesti pian keskitalven juhlan jälkeen. Mutta silloinkin ulkolämpötila putosi harvoin alle kymmenen asteen, ja lämpiminä päivinä kuljin sandaaleissa kuten kesälläkin.
  Kuusivuotiaana olin lukenut entismaailman kirjan, jossa kerrottiin lumesta ja jäästä. Olin kysynyt äidiltä, mitä ne olivat. Hän oli ottanut yhden paksuista ja vakavannäköisistä niteistään hyllyltä, jonne en siihen aikaan ylettynyt, ja näyttänyt minulle kuvia - valkoisia, hohtavia, pyöreitä ja teräviä muotoja vieraissa maisemissa, kirkkaita kuin kiteytynyt valo - ja kertonut, että ne olivat vettä, joka oli ottanut toisen muodon matalissa lämpötiloissa, olosuhteissa joita pystyttiin tuottamaan ainoastaan keinotekoisesti meidän maailmassamme, mutta jotka olivat kerran olleet luonnollinen osa vuodenaikoja ja ihmisten elämää.
  "Mitä niille tapahtui?" olin kysynyt. "Miksei lunta ja jäätä enää ole?"




  Äiti oli katsonut minua ja kuitenkin minun lävitseni, kuin olisi yrittänyt nähdä ajatusten ja sanojen ja vuosisatojen läpi, talviin jotka olivat poissa.
  "Maailma muuttui", hän oli sanonut. "Useimmat uskovat, että se muuttui itsestään, vaati omakseen sen, minkä aika oli täysi. Mutta paljon tietoa katosi Hämärän vuosisadalla, ja on niitäkin, jotka uskovat, että ihmiset muuttivat maailman, tahtomattaan tai tahallaan."
   "Mitä sinä uskot?" olin kysynyt.
   Hän oli ollut pitkään hiljaa ja sanonut sitten: "Uskon, että ilman ihmisiä maailma ei olisi sama kuin sen on nyt."
   Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi pettynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut. Kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti