Novel Romance

 lara stone and freja beha erichsen 

by peter lindbergh for w november 2015

Hämärän valo

Vastaus kasvaa kuin kevään valo.

Pöytälaatikossa on jotakin, tärkeää.

Muistan sen, hitaasti.

Turhaan suret: istut valoisassa huoneessa

tuijotat pimeään ikkunaan.

Kivi putoaa, mutta puu kantaa tuulen, ja linnut.

Ja talven. Puulla on lumen paino, kivellä kiven.

Istumme yön valaistussa salissa,

jossa kristallit hehkuivat ja soitto soi.

Hän ei halunnut tanssia jalkansa vuoksi,

hän täytti lasini valkoviinillä,

jossa lamput poreilivat ja minä join sen hitaasti,

sillä minun edessäni hän sen tarjosi.

Elektroninen musiikki kutsui,

papyrusrulla joka purkautuu niin nopeasti,

että muinaiset merkit vilistävät oudossa järjestyksessä.

Ja mustatakkiset miehet tarttuvat siihen,

vievät perhosnaiset lattialle,

kaikin raajoin tiukasti pidellen.

Mutta hän istui seinän vierustalla

ja me puhuimme, kristallit lähtivät lentoon

ja tulikärpäset

polttavat liinaan pyöreän reiän.

Istun rinnalla

tanssista poiskutsuttuna, ¨

ja puhuin sanani hiljaisuuden nuottiviivastolle,

joka soi.

Soitat pianoa pimeässä huoneessa mustilla koskettimilla,

haluat tulla nähdyksi silmät kiinni.

Ihmisiä kalasti. Ihmisenmuotoisia kaloja sai,

silmättömiä, kelpaamattomia.

Ihmisiä minä kalastan, en heidän ääniään,

äänettömyyttään.

Kun saalis on laskettu, ei jää yhtäkään.

Etsit pimeästä kaltaistasi.

LENINKI

Villan, naftaliinin ja lattiavahan tuoksuinen eteinen työntää häntä ovea kohti. Hän haluaisi jäädä sinne, hämärään, työntää päänsä naulakossa roikkuviin tyhjiin takkeihin. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Jos hän kääntyisi, hän näkisi kuvansa peilistä, jonka soikiossa hohtaa salista tulviva valo. On vain kynnyksen kapea kannas, joka on ylitettävä.

  Ovensuussa hän tietää olevansa väärä.

  Hän tietää sen, on aina tiennyt, se on ollut hänessä kuin hiilihappokupla, joka pyörii kohti pintaa.

  Leninki on väärä. Se on vaaleanharmaa, polyesteriä, joka poimuilee vyötäröltä laajoina laskoksina. Löysät, pussimaiset hihat, tiukat mansetit ja tiukka kaula-aukko, jota somistaa leningin kankaasta solmittu rusetti. Myös miehustan pienet pyöreät napit on päällystetty leningin kankaalla. Eikä leninkiä voi riisua.

   Kristallikruunujen prismat säihkyvät kuin punaherukkapensaan kasteiset kukat auringossa. Lamput on sytytetty, vaikka ikkunoista vielä virtaa valoa. Valoakvaariossa huojuu ja keinuu ihmisiä, pitkiä, tummia ja rentovartisia. Hän ei kuule ääniä, hän näkee näkymättömän virtauksen aiheuttaman liikkeen ja hän näkee suut, jotka hitaasti avautuvat ja sulkeutuvat. Hän ajattelee pelastusta niin kuin hän pikkutyttönä oli rukoillut kokeissa ja hiihtokilpailuissa ja myöhemmin lentokoneessa. Jos en kuule, minä näen, ja jos en puhu, minua ei nähdä, hän ajattelee. Hän puristaa vaaleanpunaisella maalatun suunsa suppuun. Hän irrottaa kämmenensä ovenpielestä astuakseen askeleen salin sisäpuolelle, lattialle joka on tehty nelikulmaisista parkettilaatoista.

  Hahmot kiteytyvät valousvasta, niille ilmestyy pää, vartalo ja raajat suiden lisäksi, pituus, paksuus, jopa hiusten ja silmien väri. Mutta vaatteita hän katsoo.

  Mustaa. Naisilla on mustaa, kapeata, siletä mustaa, joka jättää ihon vaaleaksi ja hohtavaksi. Kurkkuun tarttuu vihne. Vaaleanharmaa, liehuva polyesteri on vääristä väärin.

  Kangas hänen pohkeillaan; sulkia, sadoittain siirottavia sulkia, toisiinsa tahmautuneita untuvanukkasia, höytyvää, yhtä pöllytystä, kahinaa, räpiköintiä, kotkotusta ja pieniä kimeitä kirkaisuja. Hätääntyneenä hän vilkaisee ympärilleen, mutta kukaan ei kuule. Ankeriaismaiset naiset aaltoilevat soljuvasti. Mustat, ohuet, kiiltävät naiset. Miehet seisovat kuin pylväät, mutta naiset aaltoilevat ja koko sali keinuu heidän mukanaan.

  Hänen on pysähdyttävä, kerättävä helmansa, nieleskeltävä. Hänen on vedettävä henkeä sukeltaakseen. Suu kiinni, silmät auki hengittämättä. Astuessaan parketille hän muistaa auton alle jääneen pulun: verta, massaa ja harmaat sulat, jotka kiiltelivät sateenkaaren väreissä.

Lukittuun huoneeseen putoilee puhetta sana kerrallaan, 

isoja ja pieniä kirjaimia, tähtiä.

Miksi minun täytyy yksinäni pitää pystyssä

taivaan mustaa telttaa?

He sanovat painokkaasti >Yhdistynyt Kansakunta>, 

mutta kuiskaavat nimeni.

Avaimen saat, kun mahdut avaimenreiästä.

Aymeline Valade by Thomas Whiteside for Harper's Bazaar Spain. Full story.

Hämärän valo

Kristina Carlson

Otava

Esikoisteos

1986

Antikvariaattiöverit

Toiset humaltuvat, toiset vaipuvat transsiin, hallusinoivat.
Toiset mälläävät rahansa vuittoneihin ja elashowhun.

Toiset tekevät sen tyylikkäästi kirjamessuilla, vaeltavat kuplassa kojulta toiselle, lompakko levällään, piristeitä, metabolisia, sekakäyttöä.

Alakoski, Susanna - Lähimmäisen huhtikuu

Brodsky, Joseph - Joulutähti

Böll, Heinrich - Katharina Blumin menetetty maine

Carlson, Kristina - Hämärän valo

Ehrenburg, Ilja - Tšehovia lukiessa

Heikkilä, Lasse - Paatos ja Lyyra

Hikmet, Nazim - Punainen omena

Kunnas, Kirsi - Krylovin faabeleita

Lindstedt, Laura - Sakset

Mandelstam, Osip - Ajan kohina

Némirovsky, Irène - David Golder

Némirovsky, Irène - Tanssiaiset

Plath, Sylvia - Lasikellon alla

Rekola, Mirkka - Kuutamourakka

Rulfo, Juan - Pedro Páramo

Simenon, Georges - Strip-tease

Skármeta, Antonio - Runoilijan häät

Szymborska, Wislawa - Ihmisiä sillalla

Tšehov, Anton - Muistikirjasta

Tšehov, Anton - Nainen ja sylikoira

Tšehov, Anton - Tarpeettomia ihmisiä

 Vonnegut, Kurt - Kissan kehto

Zweig, Stefan - Shakkitarina

Helsingin Kirjamessut 23.10.2015

Mila Teräs - Hämärinkäinen (Karisto)

"Pieni olento kutoo kangaspuillaan hämärää. Yöntekijät korjaavat taivaan samettia, tähtiset takovat uusia tähtiä ja kuunkierittäjät vierittävät kuunkimpaleen paikoilleen. Kaikki eivät kuitenkaan pimeästä pidä, ja eräänä päivänä kangaspuut rikotaan. Mitä tapahtuu, kun pimeä ei tulekaan?"

Laura Lindstedt - Oneiron (Teos)

 Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.

Juri Nummelin - 50 kirjaa - 50 elokuvaa (Avain)

Esittelee elokuvataiteen merkkiteoksia 1990-luvun alusta tähän päivään sekä kirjoja niiden taustalla. Mukana on kaikkien tuntemia klassikoita ja unohdettuja teoksia, joita ei kauppojen tai kirjastojen hyllyiltä enää löydä.

Emmi Itäranta - Kudottujen kujien kaupunki (Teos)

Toistuvien tulvien piinaamalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta vieraan nuoren naisen, jolta on leikattu kieli. Puhekyvyttömän naisen ihoon on kuitenkin kirjoitettu nimi. Elianan nimi. 

Eksyneen muistikirja

Ei ole yhteistä tarinaa, on valaistuja hetkiä, ja loppu on pimeää.
-Jeanette Winterson


Anna kuvasi mökkiä näin:
  Sinipunaraitainen pöytäliina, kolme kynttiläjalkaa, kolme erimittaista kynttilää.
  Ikkunalauta. Korvaton kahvimuki, kaksi pyöreää nyrkin kokoista kiveä, kaksitoista meren hiomaa lasinsirua.
  Ikkunaluukun tapin reikä, reiässä vessapaperia.
  Lapsen veistämä leikkuulauta.
  Hirsiseinä. Vaalea neliö kohdassa, jossa vanha kartta oli ollut.
  Puulaatikko, eristyslevy, lusikkalaatikko.
  Emalinen potta, tyhjä muovikassi, pyykkipoika. Sininen pöytä.
  Saappaat. Sadehousujen heijastimet.
  Hyttysmyrkky, aurinkorasva, taskulamppu, nenäliina, lintukirja, astmalääke.

  Linnut olivat menneet ja niiden jättämä hiljaisuus sai aamut tuntumaan haikeilta. Tuuli kohisi jo osin autioituneessa niemessä. Oli tilaa kohista. Öisin niemen ympäröi uusi pimeys, musta, elokuisen lämmin pimeys. Lepakot räpisivät kallioiden päällä, eikä Annaa huvittanut sytyttää taskulamppua, kun hän meni yöllä ulos pissalle.
  Aamulla lahteen oli ilmestynyt kymmenittäin silkkiuikkuja. Ne kerääntyivät elokuun myötä isoiksi parviksi ja lähtivät sitten yhdessä muuttomatkalle. Ääneti ne kelluivat tyynessä vedessä ja odottivat.
  – Viisikymmentäkolme, Antti sanoi ja laski kiikarin.

  Anna veti päälleen paidan ja housut. Henkareilla roikkui lähinnä Thomasin paitoja, seassa kaksi Annan mekkoa. Henkareden alapuolella oli varatyyny ja kolmet kengät. Hetken mielijohteesta Anna kiipesi kaappiin ja istui tyynyn päälle. Hän mahtui paitojen alle mukavasti. Sitten hän veti kaapin ovet perässään kiinni.
   Kaapissa oli hämärää. Siellä haisi laventelille, koimyrkylle ja tupakalle. Thomas poltti silloin tällöin pubissa käydessään ja tämän äiti lähetti kirjekuorellisen laventelia joka syksy.
   – Äiti, kuului silloin housuhyllyltä.  – Me oltiin piilossa!
   Anna kääntyi katsomaan, ja toden totta, kaikki hänen lapsensa olivat kaapissa. Ne istuivat vaatehyllyllä ja roikkuivat vaatetangossa. Anna laski: Ahti Joonas, Piia Pampula, Kerttu Kirsikka, Eino Oskari, Liina-Liina ja Viu Viu. Kaikki kuusi tallella. Pienin lapsista, Viu Viu, ei pysynyt pitempään henkarilla vaan putosi Annan syliin. Anna halasi hellästi, haisteli tämän untuvan peittämää pyöreää päätä, tunnusteli tämän pehmeitä korvia. Pienet nyrkit ottivat hänen ihostaan otteen ja puristelivat, suu hamusi rintojen väliin, jalat tekivät ryömivää liikettä. Niin kuin lapsi olisi halunnut kaivautua hänen kehonsa sisään, syödä itselleen käytävän kuin sokea mato.


   Aluksi Anna oli kaivannut villiä luontoa. Edes yhtä oikeaa metsää, edes yhtä hiomatonta kalliota. Mutta sitten hän oli tajunnut, että vaikka Lontoon pintaa kuinka raaputti, alta tuli esiin vain aiempi kerros kaupunkia. Puita löytyi toki puistoista, mutta puistoilla oli omistajansa, niiden ympärillä oli aidat, ja niiden portit suljettiin yöksi. Ainoa villitys, jota Lontoosta löytyi, oli kaupunki itse. Lontoo oli elävä organismi. Se oli liian iso kenenkään hallita, se virtasi, nieli ja kadotti, siltä puuttui selkeä keskus. Se oli satojen pikkukylien yhteen kasvanut kudos. --
   Eniten Anna nautti aamuruuhkista. Aamuissa oli lupauksen tuntu. Ihmiset tuoksuivat vielä saippualta ja hiuslakalta, hengittivät kahvin ja hammastahnan hajuja, miesten kaulukset ja sanomalehtien sivut olivat sileät, poninhännän latvat vielä suihkun jälkeen märät. Iltaan mennessä päivä oli vanhentanut kaikkia usealla vuodella – hiukset olivat karanneet kampauksestaan, iho kiilsi, paidan kainalot olivat rutussa, ostoskassit vetivät ryhdin lyttyyn ja saippuan tuoksu oli kulunut pois.
   Joskus rullaportaisiin astuessaan Anna kuvitteli itsensä meren ääreen. Portaikko imaisi mukaansa kuin aalto, kuljetti pois, painoi kohisten pinnan alle. Ilmavirta heilutti tukkaa.

   Mutta tulipalon jälkeen oli tilaa ja tyhjää. Anna asui Laurilla ja Eevalla, pelkkä hammasharja ja yöpaita mukanaan. Eeva piti seuraa, otti mukaan kauppaan ja kirjastoon, mutta minkä sille mahtoi, että ikkunasta ei näkynyt mitään kiinnostavaa.
   Anna hukkasi tavaroita, tunteja ja sanoja.
   – Joku vetelee luudalla ja lapiolla, hän selitti Eevalle.  – Kitkee, kaivelee ja kovertaa, eksyttää metsään ja heittää lopulta desinfiointiainetta päälle.
   – Ai sitä poskea vai? Kysyi Eeva.
   – Ei. Kun tyhjentää päätä, niin kuin sanotaan.
   – Jaa jaa, vastasi Eeva.
   Tämä oli se tyhjä hetki juuri ennen kuin tuuli kääntyy.
   Viiri putoaa, linnut pysähtyvät. --
   -- Kaikenlaisia yksityiskohtia oli varissut pois paikoiltaan.
   Pihlajan varjo violetissa verhossa.
   Kaukosäädin, punainen tarra, silmälasit.
   Auki taitettu karttakirja.
   Naula, henkari, aamutakin vyö.
   Verho, musta puutuoli, lohkeama pöydän kulmassa.


   Mikään ei palannut ennalleen. Saniaiset putosivat ruukuistaan tai siis ruukut putoilivat saniaisista, ja multa varisi verhoon jääneistä rei'istä. Annasta tuntui, että koko maailma oli irronnut kuopastaan ja lähtenyt luisuun kuin hammas. Kaikki oli liikkeessä, sanat vaihtoivat paikkaa. Oli ovia, oli verhoja, oli mitä se olikaan. Uutiset kertoivat joka päivä samaa: lämpötilat, merivirrat ja vuodenajat olivat nekin kaikki väärin. Kesäisin oli liian kuuma, lapsilla oli liikaa leluja, valtamerissä oli niin meluisaa, että valaat eksyivät reiteiltään.
   Nytkin tasmanialaisella hiekkarannalla makasi 166 valasta. Ne olivat jääneet jumiin vesirajaan. Ne makasivat kyljellään ja vatsallaan, eri suuntiin sojottaen, loputon massa kiiltävää mustaa lihaa ja eviä. 166 pitkäeväpallopäävalasta, jotka olivat olleet vaeltamassa Etelämantereen vesille mutta eksyneet reitiltään ja törmänneet Tasmanian rannikkoon.


   Anna kävi pitkälleen juuri pedattuun sänkyyn, ja tyttö peitteli hänet keltaisella viltillä. Se oli ihan kelvollinen viltti, vaikkei hänen omansa ollutkaan. Olivat ne ovelia, kaikkea yrittivät. Puhtaat lakanat tuoksuivat sairaalan pesuaineelta.
   – Levätkääpä nyt vähän, te kävelitte kuulemma aikamoisen lenkin, hoitaja sanoi ja nousi lähteäkseen. Anna puristi kuitenkin tämän kättä tiukasti.
   – Missä lapset on? hän kuiskasi.
   – Ketkä lapset?
   – Tuliko lapset kotiin? Anna jatkoi.
   – Ei teillä ole lapsia, hoitaja vastasi ja taputti Annan kättä.
   Silloin toinen hoitaja tuli Annan sängyn luo, nyökkäsi tytölle ja kumartui Annan lähelle.
   – Kotona ovat. Kaikki kuusi tulivat kotiin. Älkää te niistä huolehtiko enää.
   Anna huokaisi tyytyväisenä. – Kiitos. Mä halusin vaan varmistaa.
   Hoitajat asettivat hänen tyynynsä hyvin ja siirtyivät sitten takaisin Kurosen sänkyä petaamaan. Oli keskiviikko. Lakanoiden vaihtopäivä.

Uinu, uinu, unten maille

tuulen hellään hyväilyyn.

Vaivu, vaivu, rauhan maille

unen syleilyyn.

Hiivi, hiivi, hukkamuori,

hiljaa pellon reunan luo.

Hiljaa, hiljaa, hukkamuori,

nappaa lapsi tuo!

Kerro, kerro, ihmispentu, 

missä onkaan kotisi.

Täällä hirsikaton alla

vaiko luolan lattialla. 

Kerro, kerro, ihmispentu, 

miss' on kotisi.

Eksyneen muistikirja

Selja Ahava

Gummerus

2010

Esikoisromaani

Verenpunaa, syaanin sävyjä, viiltävää violettia

sabrina ioffreda by will davidson for vogue australia november 2015

(Violetti on väri, jonka ihminen aistii, kun silmään tulee valoa, jonka aallonpituus on 390-420 nanometriä. Violetti valo on kaikkein lyhyt­aaltoisinta näkyvää valoa, ja näkyvän valon spektrissä violetti on reunimmainen "syvänsininen" väri. Vielä lyhytaaltoisempi säteily on näkymätöntä ultraviolettisäteilyä.)

Vasenkätinen nainen

Nainen oli kolmenkymmenen ja asui huvilayhdyskunnassa, joka oli pengerretty korkeahkon vuorijonon etelärinteeseen juuri suurkaupungin usvien ulottumattomiin. Hänellä oli silmät jotka, silloinkin kun hän ei katsonut ketään, saattoivat säteillä ilman että kasvojen ilme muuten muuttui.

Talvinen iltapäivä kallistui iltaan, kun hän istui ulkona tulevassa kellertävässä valossa tilavan olohuoneen ikkunan ääressä ja ompeli sähköompelukoneella. Vieressä istui hänen kahdeksanvuotias poikansa kirjoittamassa kotiainetta.

"Millaiseksi minä kuvittelen paremman elämän?"
 Ei saisi olla kylmä eikä kuuma. Kävisi aina lauha tuuli, joskus taas sellainen myrsky että olisi mentävä kyyryyn. Autot katoaisivat. Talot olisivat punaisia. Puut olisivat kultaa. Tietäisi jo kaiken eikä tarvitsisi enään lukea mitään. Asuttaisiin saarilla. Kaduilla olisi autoja joiden ovet olisivat auki niin että niihin voi nousta kun on väsynyt. Eikä kukaan ylipäätään olisi enää väsynyt. Autot eivät olisi kenenkään. Iltaisin ei koskaan tarvitsisi mennä nukkumaan. Jokainen nukahtaisi sinne missä sattuu olemaan. Ei koskaan sataisi. Ystäviä olisi jokaisella neljä kerrallaan ja ihmiset joita ei tuntisi, katoaisivat. Kaikki mitä ei tuntisi, katoaisi.

 Nainen tuli keittiöstä kädessään hopeatarjotin jolla oli lasi vodkaa, mutta kumpikaan ei ollut enään olohuoneessa. Hän meni eteiseen ja katsoi huoneisiin, jotka haarautuivat eteisestä kuin sellit. --

Bruno otti snapsilasin tajottimelta ja kysyi: "Etkö sinä juo mitään? Oletko sinä ajatellut jotakin täksi illaksi?"
Nainen:  "Olenko minä sitten erilainen kuin ennen?"
Bruno:  "Erilainen niin kuin aina."
Nainen:  "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Zuzanna Bijoch by Regan Cameron for Harper's Bazaar Uk

  Kotona nainen seisoi peilin edessä ja katsoi itseään pitkään silmiin; tai ei oikeastaan katsellut, siten vain tuntui mahdolliselta ajatella itseään kaikessa rauhassa.
  Hän alkoi puhua ääneen "Ajatelkaa mitä ajattelette. Mitä enemmän te luulette voivanne minusta sanoa, sitä vapaammaksi minä teistä pääsen. Usein tuntuu siltä että jos jostakusta sanotaan jotakin, se on jo sanomisen hetkellä lakannut pitämästä paikkaansa. Jos joku vastaisuudessa rupeaa selittämään minulle millainen minä olen -- haluaisi hän vaikka imarella tai lohduttaa -- niin minun ei tarvitse suvaita sellaista röyhkeyttä." Nainen ojensi käsivartensa levälleen: villapuserossa näkyi olevan reikä kainalon alla; hän työnsi sormensa siitä sisään.


  Kustantaja oli hetkisen hiljaa ja sanoi: "Entä mitä nyt aiotte tehdä"
  Nainen: "Panna jotakin kaunista päälleni."
  Kustantaja: "Me siis tapaamme sittenkin?"
  Nainen: "Minä panen jotakin kaunista päälleni ja jatkan sitten työtä. Teki äkkiä mieli."
  Kustantaja: "Syöttekö te pillereitä?"
  Nainen: "Joskus, pysyäkseni hereillä."
  Kustantaja: "Minä olen mielummin sanomatta mitään, koska te otatte jokaisen varoituksen uhkauksena. Mutta katsokaa ettette saa samaa lempeän surullista katsetta joka on niin monella kääntäjälläni."
  Nainen antoi kustantajan ensin sulkea puhelimen, sitten hän etsi kaapista pitkän silkkipuvun. Hän kokeili peilin edessä helminauhaa, mutta otti sen heti pois. Hän katsoi itseään sivulta mitään sanomatta.


Nainen kääntyi katsomaan poikaa, tämä katseli liikkumattomana tasankoa. Hän silitti kevyesti pojan selkää ja poika naurahti ikään kuin tajuten että nyt hän oli se joka oli kaikkein lähin.
 Hetken kuluttua nainen sanoi: "Kerran sinä istuit tuolla lailla meren rannalla ja katselit tuntikaupalla aaltoja. Muistatko vielä?" Poika: "Totta kai. Oli jo tulossa pimeä, mutta minä en vain halunnut lähteä. Te olitte vihaisia, kun ette päässeet hotelliin. Sinulla oli vihreä puku ja valkoinen pusero jossa oli pitsiset kalvosimet; sitten sinulla oli leveälierinen hattu josta sinun täytyi pidellä kiinni, koska oli niin tuulista. Sillä meren rannalla ei ollut näkinkenkiä, oli vain pyöreitä kiviä."
 Nainen: "Kun sinä alat muistella, minua rupeaa pelottamaan että saat minut kiinni jostakin, nyt jälkeenpäin."


 Oli jo ilta. Kirkkaasti valaistu paikallisbussi, jonka sisällä istui vain pari vanhaa naista, ajoi illan liikenteessä hitaasti suuren torin ympäri ja katosi pimeään. Tyhät kädensijat roikkuivat bussin katosta ja heiluivat itsekseen.

Vasenkätinen nainen

Peter Handke

1976

(suom. Outi Nyytäjä)

Weilin+Göös

1981

Girl in Hyacinth Blue

Oi koskematon rauhan morsian,

ajan ja hiljaisuuden kasvattama...

Hälvennät kaikki ajatukset maiset

kuin ikuisuus.

-John Keats, 1819

(suom. Aale Tynni)

Ilta joka oli erilainen

 Hannah Vredenburg ja hänen pikkuveljensä Tobias olivat edellispäivänä katselleet kun isä lähetti liikekumppaninsa kyyhkyset matkaan, lentämään takaisin kotiinsa Antwerpeniin. Hän oli päästänyt ne ullakkohäkistä ulos yksi kerrallaan odottaen aina välissä varmuuden vuoksi hetken, aamuvarhaisella kun oli vielä sen verran sumuista ettei kukaan ohikulkeva upseeri nähnyt ja kirjoittanut talon numeroa muistiin. Määräys joka kielsi Amsterdamin juutalaisia pitämästä kyyhkysiä - omia tai kenenkään muunkaan - oli kahdeksan kuukautta vanha, ja Hannah tiesi sitä alkoi olla liian vaarallista rikkoa. Jos linnut luovuttaisi näin myöhään saksalaisella poliisiasemalla pois, kuten määräyksen mukaan kuului, asiasta olisi jälkiseurauksia.
 ››Nopeasti, Hannah, ennen kuin Tobias ehtii ylös››, isä oli sanonut ja ojentanut hänelle paperin ja kynän niin vapisevin käsin, ettei niillä kirjoittanut mitään. ››Tässä, kirjoita näin. Pienellä käsialalla.›› Viesti piti sujauttaa liikekumppanin viimeisen linnun jalkaan kiinnitettyyn pieneen putkeen. ››Tapa sinä minun kyyhkyseni››, hän kuiskasi pitäen aina lauseiden välissä tauon. ››En voi vaatia että ruokit niitä niin kauan kuin tätä kestää. Varo äläkä päästä niitä matkaan, mutta anna niiden ensin syödä kyllikseen. Leo jolla on purppuranpunaiset siivenreunat pitää eniten linsseistä. Henriette, sinijuovainen naaras, nauttii kun sen päätä hierotaan. Tämä on viimeinen viesti siihen asti kun kaikki on ohi, jos Jumala suo. Voimme hyvin. Kumpa sinulla ei olisi hätää.››
 Se loppu! Kun Hannah ahtoi nuo viisi viimeistä sanaa paperille, hän tunsi sydämen rintakehässään hakkaavan vimmatusti.
 ››Panenko sinun nimesi alle?››
 ››Älä.››
 Hän oli saanut paperin taitetuksi monin kerroin juuri kun Tobias pyjamassa tuli portaita ylös.
 Isä nosti kumppaninsa kyyhkyset yhden kerrallaan ulos häkistä, piteli niitä kevyesti kiinni, niin että Tobias saattoi silittää niitä viimeisen kerran, kupristi kämmenensä niiden rinnan alle ja heitti ne ilmaan. Hannah ojensi isälle taitetun viestin, jonka tämä sujautti viimeisen linnun putkiloon. Hän näki miten isä suuteli lintua takaraivoon, ummisti silmänsä hetkeksi ja sinkosi sitten viimeisen kyyhkyn taivaalle.
 Hän näki viimeiset vapaat siivenlyönnit, kun lintu kohosi jyrkkien kattojen yläpuolelle kohden kotiaan, Antwerpenia. Pako joka ei ollut pako. Amsterdam, Antwerpen - mitä eroa niillä oli?

  Hyasintinsinistä

 -- 
  Ripustin maalauksen pieneen salonkiin, sinisen samettinojatuolin yläpuolelle, missä tuolin väri voimisti tytön mekon sinisyyttä. Vaatteen viehkeissä laskoksissa oli sama mehevä syvänsininen väri kuin puhkeamaisillaan olevissa hyasinteissa, ei se kalpeampi sininen joka niihin tulee silloin kun ne alkavat lakastua. Jos minulla olisi tytär, pukisin hänet väreihin, joita on vain rikkaimmisa hyasinteissa ja tulppaaneissa. Ja niin kuin sisareni Charlotte tekee tyttärensä Cerisen kanssa, näyttelisin häntä joka kevät Promenade de Longchampilla. Ja hänellä olisi kaulassaan helmet. Suoritinkin taiteilijakillassa tiedusteluja, jotta saisin tyttöparan paljaaseen kaulaan maalautetuksi helminauhan.
 Gerard sanoi että maalaus oli melko tuntemattoman maalarin työtä, jonkun Johannes van der Meerin. Yhdentekevää minun puolestani. Tyttö oli ihastuttava ja otin hänet koko sydämestäni omaksi.
 Ensin luulin lahjan lepyttelyeleeksi, jotta olisin tyytyväinen vielä vuoden pari, kunnes Gerard saisi nimityksen takaisin Ranskaan. Se oli sen jälkeen kun hän oli yhden kokonaisen kuukauden neuvotellut entisen kreivitär Mauris van Nassaun kanssa Mauritshuisissa jostakin veronkantoa koskevasta huojennuksesta, kuten hän sanoi, vaikka nyt minä tiedän asian todellisen laidan. Ja se, rakas ystävä, onkin perimmäinen syy moisiin lepytyslahjoihin, joten pidä sinä varasi.

 Aamunhohde

--
 Hänen pitäisi olla äärimmäisen varovainen. Seuraavassa kolmessa liikkeessä hän oppi, ottaessaan maalauksen hitaasti esiin, tarkkailemaan samalla kauppiaan kasvoja. Hans van Uylenburghin liikkeessä hän pani merkille, miten kauppias sillä hetkellä vetäisi hiukan henkeä. Hän tarjosi viittäkymmentä guldenia, ja kun Saskia pudisti päätään, hänen vaimonsa nosti sen viiteenkymmeneenviiteen. ››MATEUS DE NEFF VANHEMPI, vain hienoja maalauksia ja piirustuksia››, luki eräässä kyltissä. Hyvä. Pidellen taulua varovasti korkealla ilmassa hän kiipesi jyrkkiä portaita ylös. Kun hän kaivoi maalauksen esiin, de Neff ei edes yrittänyt peitellä innostustaan. ››Mykistävää. Suurenmoinen.››
 ››Se on Vermeer.››
 ››Niin on. Niin se on. Todella harvinainen löytö.›› Hän kutsui liikekumppaninsa ja vaimonsa katsomaan sitä.
 Saskia avasi paperin ja kauppias luki sen tarkaan, mutta enemmän aikaa hän omisti maalaukselle. ››Katsokaa ikkunalasia. Kuin sulaa valoa. Yhtään siveltimenvetoa ei näy. Ja katsokaa koria. Pienen pienet siveltimenvedot kuvaamassa punottua pintaa. Se on Vermeeriä.››
 Saskia yritti nähdä saman kuin kauppias mutta hänen silmänsä kostuivat, ja kun hän loi maalaukseen vimeisen ahnaan katseen, sinimekkoinen tyttö oli jo aivan sumea. Hän tiesi, että tälle miehelle hän myisi kuvan, jo ennen kuin mies oli maininnut mitään summaa. Hän halusi että se menisi ihmiselle, joka rakasti sitä. ››Olen antanut sille nimeksi Aamunhohde››, hän sanoi hiljaa. Oli tärkeää että maalaus kulkisi hänen antamallaan nimellä.



 Mitä Magdalena näki

 --
 Hän seurasi pariskuntaa Herengrachtin tihkuun koska halusi esittäytyä ja vaihtaa heidän kanssaan muutaman sanan, mutta sitten hän perääntyi. Hänellä oli nykyään niin huonot hampaat, ja he olivat varakasta väkeä. Naisella oli sukat jalassa. Mitä hän heille sanoisi? Ei, älkööt kuvitelko että hän oli pyytämässä heiltä jotakin.
 Hän kulki hitaasti poispäin pitkin sateenkaaren väreissä kimmeltävää märkää muurinviertä, ja hänen pyhäpukunsa sini heijastui vetiseen katuun. Lätäköt, joita nopeasti ilmestyi, muuttivat taivaansinisen tummaksi ultramariiniksi, isän lempisiniseksi. Kevyt sade rei'itti mustanvihreän kanavan pinnan hauraaksi, tummaksi pitsiksi ja hän mietti, oliko sitä koskaan maalattu juuri sillä tavoin, ja voiko jokin niin mitättömän kuin vesipisaran elämän seisauttaa ja lahjoittaa maailmalle maalauksen muodossa, ja mahtaisiko maailma välittää siitä.
 Hän ajatteli ihmisiä kaikissa niissä maalauksissa, jotka hän oli sinä päivänä nähnyt, ei vain isän, vaan itse asiassa koko maailman maalauksissa. Taiteilija oli lainannut heidän silmiään, heidän tiettyä päänkallistustaan, heidän yksinäisyyttään, kärsimystään ja suruaan, jotta toiset ihmiset kautta vuosien voisivat nähdä ne, vaikka eivät koskaan voisi nähdä heitä kasvoista kasvoihin. Ihmiset jotka olisivat häntä niin lähellä, hän ajatteli, vain muutaman käsivarrenmitan päässä, ja katselisivat ja katselisivat eivätkä koskaan tulisi tuntemaan häntä.

Sininen neito

Susan Vreeland

(suom. Raija Mattila)

2001

WSOY

Such stuff that dreams are made on / Audrey Marnay by Erik Madigan Heck
Harper's Bazaar October'15
Full Story

Ennakkotehtävät

 Seniilipartiolainen imeskelee kirsikat ja lipoo kermavaahdot kakun päältä. Marraskuun ensimmäinen sunnuntai. Meitä on kolme. Aamuisen Helsingin hiljaiset kadut ovat unettavan kauniita. Pieni orastava aurinko pehmentää kuuran ja lupaa, että tästä tulee hyvä kisapäivä. Näen kaukaa kolleega-vartiot kyltteineen, kasvomaalauksineen, eläinpukuineen. Tuskin muita on liikenteessä.

 On taas aika vuotuisen Hiipivän Haamun, kaupunkituntemus- ja salapoliisikilpailun. Vielä kuvattu aamu ei ole meitä kohdannut, mutta tiedän kokemuksesta sen olevan aina yhtä ehyt. Aamu Orionissa Eerikinkadulla, juoneen johdattava alkuvideo. Pimeässä kaikki yrittävät rustata detaljeita vihkoihin. Tekstit pakenevat ohi viivojen. Rahina kaikuu ja vyöryy seinistä kisailijoiden syleihin.

 Ennen fyysisitä osaanottoa, olemme ladanneet useita sivuja kattavan tiedoston jossa pyydetään vastauksia.

Me aloitamme nyt ja kisaamme rakkaudesta lajiin.

 Siipale luontoa: 

  6.) Mitkä ovat kansainvälisen uhanalaisuusluokituksen eri tasot?

  7.) Miten lahopuu liittyy suomalaisten eliökantojen uhanalaisuuteen?

  8.) Nimeä Suomen 12 uhanalaisinta kalalajia.

  9.) Miksi vuosi 2020 on tärkeä Suomen luonnonsuojelun kannalta?

 Kiinteää faktaa ja lukuja Helsingistä:

  20.) Milloin Helsingin kaupungin rakennusvirasto on perustettu?

  21.) Kuinka paljon rahaa Helsinki käytti katurakentamiseen vuonna 2014?

  23.) Kuinka monella Mariankadun jugendtaloista on sama suunnittelija? Kuka?

  25.) Missä rakennuksessa Helsingin Jalkapalloklubi on perustettu ja koska?

  26.) Mikä on nimeltään Helsingin pohjoisin bussipysäkki?

  27.) Mikä Loviisassa rakennettu helsinkiläinen täytti vastikään 50 vuotta? 

  

  Helsingin historian lyyrisempää ääntä:

  22.) Enne nimemme oli Heikki ja Vladimir, mutta millä nimellä meidät nykyään tunnetaan?

  17.) Kuka oli vastuussa Tamangon sisustuksesta? Mikä ihme Tamango sitä paitsi edes oli?

  18.) Milloin edellä mainittu paikka avattiin?

  19.) Kenen kovan laulajan ja viheltäjän kanssa muuan kreivittärellä, joka oli eräänkin Helsingin kartanon viimeinen omistaja, oli tapana puhua venäjää?

  15.) "Se, joka liikkuu uuden Helsingin eteläosissa, Pietarin- ja Kapteeninkatujen mailla, ei voi, jollei hänen kauneusaistinsa ole aivan lamassa, olla harmistumatta."
Kuka kirjoitti toteaman ja minä vuonna?

 24.) Kävelen kentältä suolle, sieltä tietä pitkin kylään. Kylästä jatkan vanhaa tietä pitkin laaksoon, missä käännyn länttä kohti. Millä raitilla olen pian?

 28.) Mitä kaupunginosaa Fredrik Brendtson kuvasi vuonna 1847 seuraavasti:
"Kaupungin tämä osa muodostaa itsessään ikään kuin pienen esikaupungin; se tarjoaa ulkoisella olemuksellaan kuin pienen näytekokoelman siitä mitä komea Helsinki vielä sangen läheisessä menneisyydessään oli, säännötön, rähjäinen, puutteesta ja rappiotilasta todistava"

Photo: Michal Pudelka / Belles plantes / Numéro #167
Full story

 Toivotamme itsellemme onnea tulevaan koitokseen ja koetamme kivuta viime vuotta vielä korkeammalle: 

2014

Puluposse / Helsingin Hakatytöt

sija 23

 B-sarja / kisavartioita sarjassa 113

korkein pistemäärä 1000 

voittajavartion pisteet 760,9

Pulupossen pisteet 595,9

Kauneinta, on vanhan naisen hymy.

 Kerstin Ekman (1933- )

Turun Kirjamessut 2.10.2015

Elinkiertoelin

 Elokuvaa myydään trailerilla, joka usein alkaa mielikuviin vaikuttavalla musiikilla. Liikkuvaa kuvaa ladataan kankaalle arvoituksellisena, toisiinsa sitoutettujen katkelmien janana, otteina.
Puolen minuutin kohdalla teet jo valintoja.

Kirjan myyminen on haastavampaa. Kun tarinan elävöittää, siihen tarttuminen käy sutjakkaasti. Raskaiden kansien alle hautautuneet painomusteläiskät koetetaan saada tanssimaan kirjan kansikuvituksen, nimen, riskialttiin takakansitekstin sekä mahdollisesti kirjailijan avulla.

Sain kerran kommentin eräältä Punavuorelaiselta divaristilta; "hauskaa, että joku tekee nykyään kuin vanhaan aikaan; avaa kirjan ja lukee hetken"
Sisältö, miten kirjoitettu, on usein ratkaisevin tekijä hetkinä kun mietin otanko vai palautanko paikkalleen.

Yhdyn mielipiteisiin, joissa valinnan kehotetaan seuraavan subjektiivisuutta. Siksi kirjoitin; riskialttiit takakansitekstit. Jokaisen pitäisi saada tarjolle mahdollisuus itse mieltyä tekstiin, tai olla mieltymättä.
En kovin perusta tarjolla olevista laajoista juonikuvausten teknisistä sepustuksista.

 Kokeilen seuraavaksi omaa tapaani kirjoittaa kirjasta.

Tamara T - Ciona Elinkiertoelin

suom. Jaana Nikula

Johnny Kinga, 2003

Belleville - Salpetrière - Waldorf Astoria

Nainen nukkui kun lähdin hotellihuoneesta. Se toinen 

nainen. Hän näytti pieneltä ja haavoittuvalta maates-

saan toinen käsi peiton alla ja jalka sen ulkopuolella.

Hän sanoo olevansa aina se toinen nainen. Mietin va-

litseeko hän osansa tietoisesti vai käykö se itsestään.

Kuuntelin hetkisen kun hän puhui unissaan ja kuulin 

hänen lausuvan miehen nimen.

  Vedän sieraimiini kahvin tuoksua ja lämmittelen

käsiäni kupin ympärillä. Kahvilaan tulee ihmisiä, he

pudistelevat takkejaan, tarkastavat ulkonäkönsä takana-

ni olevasta peiliseinästä ja kommentoivat säätä leppoi-

saan sävyyn. Kahvintuoksu sekoittuu märän villan ha-

juun. Eräs vastatullut vilkaisee minua uteliaasti ja hy-

myilee ystävällisesti, mutta minut jätetään rauhaan.

   Istun tahallani selkä peiliä vasten. Mitä vanhem-

maksi tulen, sitä vähemmän pidän peileistä. Se ei joh-

du niinkään hienoista uurteista suun ja silmien ympä-

rillä. Minä vain pelkään, että jonain päivänä katsoessa-

ni peiliin minulle hymyilevätkin äidin kasvot.

- - -

Gabriella alkaa taas vajota. Hän tietää, että ihmisruu-

mis yleensä kelluu, koska ruumiin tiheys on pienempi

kuin veden. Ei, se ei pidä paikkaansa. Ruumis kelluu

niin kauan kuin keuhkot ovat täynnä ilmaa. Vapaasu-

keltajan täytyy siksi käyttää  paljon voimaa päästäkseen

ensimmäiset metrit veden pinnan alapuolelle. Mitä sy-

vemmälle sukeltaja laskeutuu, sitä suuremmaksi käy

ympäröivä paine, keuhkot puristuvat kasaan ja siten

ruumiin tiheys kasvaa. Tiheys on vain paino jaettuna 

tilavuudella.

Laskeutuessaan alaspäin sukeltaja saavuttaa tasa-

painotilan. Kohta, jossa tasapainopiste saavutetaan,

riippuu monista eri seikoista, mutta lyhyesti voisi sanoa, 

että se on erilainen eri tilanteissa ja eri yksilöillä. Tasa-

painotilassa keuhkot puristuvat kasaan niin että ruu-

miin tiheys on sama kuin ympäröivän veden. Ruumis ei

kellu eikä vajoa, se leijailee vapaasti. Miellyttävä mutta

epävakaa tila. Jos ruumis kohoaa hiukan, vähentynyt

vedenpaine lisää keuhkojen tilavuutta ja ruumiin noste

lisääntyy. Jos ruumis painuu syvemmälle, keuhkot pu-

ristuvat taas kasaan ja ruumis vajoaa.

- - - 

-MIHN AJETAAN?  taksikuski kysyy.

  - Eteenpäin, Gabriella vastaa ja selaa kännykkään-

sä tallennettuja numeroita.

 - Tiedättekö te mihin olette menossa?

 - Kyllä minä tiedän.

 - Hyvä, olisitteko ystävällinen ja kertoisitte minul-

lekin?

 -Kääntykää oikealle liikennevaloista, ajakaa Sei-

nen rantaan ja seuratkaa vasenta rantaa kohti Kan-

salliskokousta.

 Kuljettaja vilkaisee häntä peilistä. Gabriella valitsee

numeron, kuuntelee puhelinvastaajaa ja sulkee puheli-

men jättämättä viestiä, sitten hän soittaa uudelleen, ja

sitten vielä kerran.

  Gabriella on loihtinut muistoistaan kuvan miehestä

joka istui rottinkituolissa, mutta hän ei pysty enää hal-

litsemaan ajatuksiaan. Hän ei ole varma siitä, miten hy-

vin hänen muistinsa pitää yhtä tapahtuneen kanssa ja

miten muistot vaikuttavat häneen nykyisin.

  Todellisuus on olemassa vain menneisyydessä. Se

mitä tapahtuu nyt on käsittämätöntä. Silmänräpäystä

ei ole mahdollista analysoida tai edes ajatella ennen

kuin hetki on mennyt ohi ja kaikki yksityiskohdat on

menetetty, mutta aina kun palauttaa mieleensä muistu-

man, se muuttuukin toisenlaiseksi.

 Muistaminen on oikeastaan eräänlaista unohtamista.  

Kate Moss by Mert and Marcus for Vogue Paris Oct.'15


Full Story

Always. One. Dries van Noten

@boymrk

@chloebauwens

@jessstebbingsstylist

@6023

@martinezjp91

@dlt_spb

@emeraldrosewhipple

@celinebisch

@lbraddybradshaw

Dries van Noten

S/S'16

ready-to-wear

Paris

Full Collection