Eksyneen muistikirja

Ei ole yhteistä tarinaa, on valaistuja hetkiä, ja loppu on pimeää.
-Jeanette Winterson


Anna kuvasi mökkiä näin:
  Sinipunaraitainen pöytäliina, kolme kynttiläjalkaa, kolme erimittaista kynttilää.
  Ikkunalauta. Korvaton kahvimuki, kaksi pyöreää nyrkin kokoista kiveä, kaksitoista meren hiomaa lasinsirua.
  Ikkunaluukun tapin reikä, reiässä vessapaperia.
  Lapsen veistämä leikkuulauta.
  Hirsiseinä. Vaalea neliö kohdassa, jossa vanha kartta oli ollut.
  Puulaatikko, eristyslevy, lusikkalaatikko.
  Emalinen potta, tyhjä muovikassi, pyykkipoika. Sininen pöytä.
  Saappaat. Sadehousujen heijastimet.
  Hyttysmyrkky, aurinkorasva, taskulamppu, nenäliina, lintukirja, astmalääke.

  Linnut olivat menneet ja niiden jättämä hiljaisuus sai aamut tuntumaan haikeilta. Tuuli kohisi jo osin autioituneessa niemessä. Oli tilaa kohista. Öisin niemen ympäröi uusi pimeys, musta, elokuisen lämmin pimeys. Lepakot räpisivät kallioiden päällä, eikä Annaa huvittanut sytyttää taskulamppua, kun hän meni yöllä ulos pissalle.
  Aamulla lahteen oli ilmestynyt kymmenittäin silkkiuikkuja. Ne kerääntyivät elokuun myötä isoiksi parviksi ja lähtivät sitten yhdessä muuttomatkalle. Ääneti ne kelluivat tyynessä vedessä ja odottivat.
  – Viisikymmentäkolme, Antti sanoi ja laski kiikarin.

  Anna veti päälleen paidan ja housut. Henkareilla roikkui lähinnä Thomasin paitoja, seassa kaksi Annan mekkoa. Henkareden alapuolella oli varatyyny ja kolmet kengät. Hetken mielijohteesta Anna kiipesi kaappiin ja istui tyynyn päälle. Hän mahtui paitojen alle mukavasti. Sitten hän veti kaapin ovet perässään kiinni.
   Kaapissa oli hämärää. Siellä haisi laventelille, koimyrkylle ja tupakalle. Thomas poltti silloin tällöin pubissa käydessään ja tämän äiti lähetti kirjekuorellisen laventelia joka syksy.
   – Äiti, kuului silloin housuhyllyltä.  – Me oltiin piilossa!
   Anna kääntyi katsomaan, ja toden totta, kaikki hänen lapsensa olivat kaapissa. Ne istuivat vaatehyllyllä ja roikkuivat vaatetangossa. Anna laski: Ahti Joonas, Piia Pampula, Kerttu Kirsikka, Eino Oskari, Liina-Liina ja Viu Viu. Kaikki kuusi tallella. Pienin lapsista, Viu Viu, ei pysynyt pitempään henkarilla vaan putosi Annan syliin. Anna halasi hellästi, haisteli tämän untuvan peittämää pyöreää päätä, tunnusteli tämän pehmeitä korvia. Pienet nyrkit ottivat hänen ihostaan otteen ja puristelivat, suu hamusi rintojen väliin, jalat tekivät ryömivää liikettä. Niin kuin lapsi olisi halunnut kaivautua hänen kehonsa sisään, syödä itselleen käytävän kuin sokea mato.


   Aluksi Anna oli kaivannut villiä luontoa. Edes yhtä oikeaa metsää, edes yhtä hiomatonta kalliota. Mutta sitten hän oli tajunnut, että vaikka Lontoon pintaa kuinka raaputti, alta tuli esiin vain aiempi kerros kaupunkia. Puita löytyi toki puistoista, mutta puistoilla oli omistajansa, niiden ympärillä oli aidat, ja niiden portit suljettiin yöksi. Ainoa villitys, jota Lontoosta löytyi, oli kaupunki itse. Lontoo oli elävä organismi. Se oli liian iso kenenkään hallita, se virtasi, nieli ja kadotti, siltä puuttui selkeä keskus. Se oli satojen pikkukylien yhteen kasvanut kudos. --
   Eniten Anna nautti aamuruuhkista. Aamuissa oli lupauksen tuntu. Ihmiset tuoksuivat vielä saippualta ja hiuslakalta, hengittivät kahvin ja hammastahnan hajuja, miesten kaulukset ja sanomalehtien sivut olivat sileät, poninhännän latvat vielä suihkun jälkeen märät. Iltaan mennessä päivä oli vanhentanut kaikkia usealla vuodella – hiukset olivat karanneet kampauksestaan, iho kiilsi, paidan kainalot olivat rutussa, ostoskassit vetivät ryhdin lyttyyn ja saippuan tuoksu oli kulunut pois.
   Joskus rullaportaisiin astuessaan Anna kuvitteli itsensä meren ääreen. Portaikko imaisi mukaansa kuin aalto, kuljetti pois, painoi kohisten pinnan alle. Ilmavirta heilutti tukkaa.

   Mutta tulipalon jälkeen oli tilaa ja tyhjää. Anna asui Laurilla ja Eevalla, pelkkä hammasharja ja yöpaita mukanaan. Eeva piti seuraa, otti mukaan kauppaan ja kirjastoon, mutta minkä sille mahtoi, että ikkunasta ei näkynyt mitään kiinnostavaa.
   Anna hukkasi tavaroita, tunteja ja sanoja.
   – Joku vetelee luudalla ja lapiolla, hän selitti Eevalle.  – Kitkee, kaivelee ja kovertaa, eksyttää metsään ja heittää lopulta desinfiointiainetta päälle.
   – Ai sitä poskea vai? Kysyi Eeva.
   – Ei. Kun tyhjentää päätä, niin kuin sanotaan.
   – Jaa jaa, vastasi Eeva.
   Tämä oli se tyhjä hetki juuri ennen kuin tuuli kääntyy.
   Viiri putoaa, linnut pysähtyvät. --
   -- Kaikenlaisia yksityiskohtia oli varissut pois paikoiltaan.
   Pihlajan varjo violetissa verhossa.
   Kaukosäädin, punainen tarra, silmälasit.
   Auki taitettu karttakirja.
   Naula, henkari, aamutakin vyö.
   Verho, musta puutuoli, lohkeama pöydän kulmassa.


   Mikään ei palannut ennalleen. Saniaiset putosivat ruukuistaan tai siis ruukut putoilivat saniaisista, ja multa varisi verhoon jääneistä rei'istä. Annasta tuntui, että koko maailma oli irronnut kuopastaan ja lähtenyt luisuun kuin hammas. Kaikki oli liikkeessä, sanat vaihtoivat paikkaa. Oli ovia, oli verhoja, oli mitä se olikaan. Uutiset kertoivat joka päivä samaa: lämpötilat, merivirrat ja vuodenajat olivat nekin kaikki väärin. Kesäisin oli liian kuuma, lapsilla oli liikaa leluja, valtamerissä oli niin meluisaa, että valaat eksyivät reiteiltään.
   Nytkin tasmanialaisella hiekkarannalla makasi 166 valasta. Ne olivat jääneet jumiin vesirajaan. Ne makasivat kyljellään ja vatsallaan, eri suuntiin sojottaen, loputon massa kiiltävää mustaa lihaa ja eviä. 166 pitkäeväpallopäävalasta, jotka olivat olleet vaeltamassa Etelämantereen vesille mutta eksyneet reitiltään ja törmänneet Tasmanian rannikkoon.


   Anna kävi pitkälleen juuri pedattuun sänkyyn, ja tyttö peitteli hänet keltaisella viltillä. Se oli ihan kelvollinen viltti, vaikkei hänen omansa ollutkaan. Olivat ne ovelia, kaikkea yrittivät. Puhtaat lakanat tuoksuivat sairaalan pesuaineelta.
   – Levätkääpä nyt vähän, te kävelitte kuulemma aikamoisen lenkin, hoitaja sanoi ja nousi lähteäkseen. Anna puristi kuitenkin tämän kättä tiukasti.
   – Missä lapset on? hän kuiskasi.
   – Ketkä lapset?
   – Tuliko lapset kotiin? Anna jatkoi.
   – Ei teillä ole lapsia, hoitaja vastasi ja taputti Annan kättä.
   Silloin toinen hoitaja tuli Annan sängyn luo, nyökkäsi tytölle ja kumartui Annan lähelle.
   – Kotona ovat. Kaikki kuusi tulivat kotiin. Älkää te niistä huolehtiko enää.
   Anna huokaisi tyytyväisenä. – Kiitos. Mä halusin vaan varmistaa.
   Hoitajat asettivat hänen tyynynsä hyvin ja siirtyivät sitten takaisin Kurosen sänkyä petaamaan. Oli keskiviikko. Lakanoiden vaihtopäivä.

Uinu, uinu, unten maille

tuulen hellään hyväilyyn.

Vaivu, vaivu, rauhan maille

unen syleilyyn.

Hiivi, hiivi, hukkamuori,

hiljaa pellon reunan luo.

Hiljaa, hiljaa, hukkamuori,

nappaa lapsi tuo!

Kerro, kerro, ihmispentu, 

missä onkaan kotisi.

Täällä hirsikaton alla

vaiko luolan lattialla. 

Kerro, kerro, ihmispentu, 

miss' on kotisi.

Eksyneen muistikirja

Selja Ahava

Gummerus

2010

Esikoisromaani

Vasenkätinen nainen

Nainen oli kolmenkymmenen ja asui huvilayhdyskunnassa, joka oli pengerretty korkeahkon vuorijonon etelärinteeseen juuri suurkaupungin usvien ulottumattomiin. Hänellä oli silmät jotka, silloinkin kun hän ei katsonut ketään, saattoivat säteillä ilman että kasvojen ilme muuten muuttui.

Talvinen iltapäivä kallistui iltaan, kun hän istui ulkona tulevassa kellertävässä valossa tilavan olohuoneen ikkunan ääressä ja ompeli sähköompelukoneella. Vieressä istui hänen kahdeksanvuotias poikansa kirjoittamassa kotiainetta.

"Millaiseksi minä kuvittelen paremman elämän?"
 Ei saisi olla kylmä eikä kuuma. Kävisi aina lauha tuuli, joskus taas sellainen myrsky että olisi mentävä kyyryyn. Autot katoaisivat. Talot olisivat punaisia. Puut olisivat kultaa. Tietäisi jo kaiken eikä tarvitsisi enään lukea mitään. Asuttaisiin saarilla. Kaduilla olisi autoja joiden ovet olisivat auki niin että niihin voi nousta kun on väsynyt. Eikä kukaan ylipäätään olisi enää väsynyt. Autot eivät olisi kenenkään. Iltaisin ei koskaan tarvitsisi mennä nukkumaan. Jokainen nukahtaisi sinne missä sattuu olemaan. Ei koskaan sataisi. Ystäviä olisi jokaisella neljä kerrallaan ja ihmiset joita ei tuntisi, katoaisivat. Kaikki mitä ei tuntisi, katoaisi.

 Nainen tuli keittiöstä kädessään hopeatarjotin jolla oli lasi vodkaa, mutta kumpikaan ei ollut enään olohuoneessa. Hän meni eteiseen ja katsoi huoneisiin, jotka haarautuivat eteisestä kuin sellit. --

Bruno otti snapsilasin tajottimelta ja kysyi: "Etkö sinä juo mitään? Oletko sinä ajatellut jotakin täksi illaksi?"
Nainen:  "Olenko minä sitten erilainen kuin ennen?"
Bruno:  "Erilainen niin kuin aina."
Nainen:  "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Zuzanna Bijoch by Regan Cameron for Harper's Bazaar Uk

  Kotona nainen seisoi peilin edessä ja katsoi itseään pitkään silmiin; tai ei oikeastaan katsellut, siten vain tuntui mahdolliselta ajatella itseään kaikessa rauhassa.
  Hän alkoi puhua ääneen "Ajatelkaa mitä ajattelette. Mitä enemmän te luulette voivanne minusta sanoa, sitä vapaammaksi minä teistä pääsen. Usein tuntuu siltä että jos jostakusta sanotaan jotakin, se on jo sanomisen hetkellä lakannut pitämästä paikkaansa. Jos joku vastaisuudessa rupeaa selittämään minulle millainen minä olen -- haluaisi hän vaikka imarella tai lohduttaa -- niin minun ei tarvitse suvaita sellaista röyhkeyttä." Nainen ojensi käsivartensa levälleen: villapuserossa näkyi olevan reikä kainalon alla; hän työnsi sormensa siitä sisään.


  Kustantaja oli hetkisen hiljaa ja sanoi: "Entä mitä nyt aiotte tehdä"
  Nainen: "Panna jotakin kaunista päälleni."
  Kustantaja: "Me siis tapaamme sittenkin?"
  Nainen: "Minä panen jotakin kaunista päälleni ja jatkan sitten työtä. Teki äkkiä mieli."
  Kustantaja: "Syöttekö te pillereitä?"
  Nainen: "Joskus, pysyäkseni hereillä."
  Kustantaja: "Minä olen mielummin sanomatta mitään, koska te otatte jokaisen varoituksen uhkauksena. Mutta katsokaa ettette saa samaa lempeän surullista katsetta joka on niin monella kääntäjälläni."
  Nainen antoi kustantajan ensin sulkea puhelimen, sitten hän etsi kaapista pitkän silkkipuvun. Hän kokeili peilin edessä helminauhaa, mutta otti sen heti pois. Hän katsoi itseään sivulta mitään sanomatta.


Nainen kääntyi katsomaan poikaa, tämä katseli liikkumattomana tasankoa. Hän silitti kevyesti pojan selkää ja poika naurahti ikään kuin tajuten että nyt hän oli se joka oli kaikkein lähin.
 Hetken kuluttua nainen sanoi: "Kerran sinä istuit tuolla lailla meren rannalla ja katselit tuntikaupalla aaltoja. Muistatko vielä?" Poika: "Totta kai. Oli jo tulossa pimeä, mutta minä en vain halunnut lähteä. Te olitte vihaisia, kun ette päässeet hotelliin. Sinulla oli vihreä puku ja valkoinen pusero jossa oli pitsiset kalvosimet; sitten sinulla oli leveälierinen hattu josta sinun täytyi pidellä kiinni, koska oli niin tuulista. Sillä meren rannalla ei ollut näkinkenkiä, oli vain pyöreitä kiviä."
 Nainen: "Kun sinä alat muistella, minua rupeaa pelottamaan että saat minut kiinni jostakin, nyt jälkeenpäin."


 Oli jo ilta. Kirkkaasti valaistu paikallisbussi, jonka sisällä istui vain pari vanhaa naista, ajoi illan liikenteessä hitaasti suuren torin ympäri ja katosi pimeään. Tyhät kädensijat roikkuivat bussin katosta ja heiluivat itsekseen.

Vasenkätinen nainen

Peter Handke

1976

(suom. Outi Nyytäjä)

Weilin+Göös

1981