Buster Keaton

Kolme

nimetöntä

ihailijakirjettä

Buster, en tiedä onko tämä edes kirjeen väärti,

mutta: aina kun yritän kietoutua itseni vällyihin,

olen tukehtua. En jaksa keskustella kanssani ja

ronkkia jotain autotallin perukoille kasaantunut-

ta rojua, jota kutsutaan minuksi. Ei kiinnosta!

Paljon uteliaampi olen vieraitten ihmisten

edessä: miksi tuo mies kävelee noin vinossa, 

miksi hänen vaimonsa kiihottuu postimyynti-

luettelon Autotarvikkeita-sivua lukiessaan, mi-

hin he ovat menossa, kun molemmilla on monot

jalassa ja nyt on jo elokuun alku? Entä tuo tak-

sinkuljettaja, jonka lakissaan lukee: vähällä rahal-

la enemmän ostovoimaa? Onko hän puutteessa,

hakkaako hän koiraansa, ja jos, niin minkä ro-

tuista, onko hän naimisissa, jos on, niin monen-

nenko keraan? 

Ympäristö elää ja on mielenkiintoinen, oma

mieli on liikuntakyvytön romukasa, jonka mie-

lellään potkaisee syrjään, kun pitää lähteä riva-

kasti tallista maailmalle: töitä voi tehdä vain, jos

on itsestään lomalla.

Yritän löytää yleiset pinttymät, useille yhtei-

set pakkomielteet, ruuvit, jotka ovat löysällä

miltei jokaisessa vuosimallissa.

Sitten palaan kotiin ja kiskon vastahakoisesti

esiin oman romukasani ja vertaan. Jos löydän

sieltä samat hiertymät eri muodoissa, yhdistän

omat ja vieraat. Kutsun tätä yhdistelmää Muo-

dollisesti Päteväksi Romukasaksi. Sitä jaksan

tutkia ja näpelöidä, sillä vasta kun oma sulautuu

varastettuun, alkaa elämä.

Vien Muodollisesti Pätevän Romukasan ylei-

sille paikoille, missä siihen voivat tutustua ne,

jotka ovat kyllästyneet oman mielensä harmai-

siin aavikoihin. Moni, joka tonkii tuota kasaa,

hätkähtää: kuka on tunkenut minun pakkomiel-

teeni samaan syssyyn tuon vaihdelaatikon kans-

sa? Mitä minun neuroosillani on tekemistä taka-

akseliston kanssa?

 

Buster, on vapauttavaa kirjoittaa sinulle, joka

arvostat valhetta ja epämääräisyyttä. Kirjeeni

saatuasi et ota suurennuslasia ja ala metsästää

totuuden kullanarvoisia hiukkasia. Sillä mitä me

teemme noilla hiukkasilla? Myymme torilla? Va-

laisevatko nuo hiukkaset taivaltamme pimeäs-

sä? Taommeko niistä kultaluoteja?

Joskus on vaikea puhua ihmisille, kun puheet

otetaan yksyhteen-totuuksina. Sinulle kirjoitta-

essa voi hyräillä teemaa ja harhailla ajatuksiensa

lähiössä ilman, että joku on koko ajan kysymäs-

sä: mitä oikein tarkoitat? mihin pyrit?

Täsmällinen puhe, joka kartoittaa kohteen ja

osuu maaliin kuin risteilyohjus, uuvuttaa. Olen

väsynyt totuuksiin: niitä on täällä lauottu silmät,

suut täyteen. Haavoittunut, totuutta maistanut

makaa katuojassa ja valittaa: tapasin eilen re-

hellisen miehen.

Mitä pidempään olen täällä elänyt, sitä enem-

män olen alkanut arvostaa epämääräisyyttä ja

keskeneräisyyttä. Kuljeskelen vaillinaisesti, osin

huonolla maulla sisustetuissa huoneissa, kes-

kustelen torsojen, tunnevammaisten ihmisten

kanssa, viivähtelen ajatuksissa, jotka muistutta-

vat hylättyjä teollisuushalleja. Elämän tarkoi-

tuksen, tien ja totuuden on tuulen santapaperi

hangannut kenkieni alta jäljettömiin.

Buster, minun on usein tehnyt mieli keskellä

päivää yöpyä sielullasi.

Kuljeskelen täällä, voin olla nauramatta. En

yritä mitään. Kaikki tapahtuu kohtisuoraan, ei

ehdi kuin väistellä, rumat tulevat syliin, silitän

niitä, teen tarinaa. Maailma muotoilee, minä

teen sisällön.

Rakastit enemmän kuin kuhmut kertovat.

Menit lukkoon, tiedän tunteen, eikä silloin auta

kuin asiallisuus. Ilmekään ei värähdä, kun sy-

däntä kannattavat rakennustelineet huojuvat

ihmisten painosta. Silmät liimautuvat horisont-

tiin, kun lähimmäisillä lastattu Titanic uppoaa

jalkojen juureen. On vaikea olla samassa ve-

neessä, jossa kippari keuhkot täynnä vettä kuu-

luttaa: saavumme pohjaan aikataulun mukaises-

ti, matkustajia pyydetään ottamaan ilme.

Puhtaan komedian ja sisäsiistin tragedian ai-

ka on ohi – niitä yrittävän todellisuus pilkkoo

saunapuiksi. Sinulle sattui; kuhmut, joita selittä-

mättä silitit nousivat valkokankaan jäävuoreksi.

Silmäpusseissasi kannoit haukut joilla jäätä haka-

taan.

Sattuman kauppa on aina auki: yli ampuu se, 

joka johonkin tähtää.

Buster Keaton Elämä ja teot

–

Kari Hotakainen

WSOY, 1981

More pictures

Että hän muistaisi saman

- - -

lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe

- - -

jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit

ja kiinni pysyvät taivahan portit

- - - 

Olen lukenut Virginian itsemurhakirjeen

monta kertaa, mutta palaan aina siihen yhä 

uudestaan. Miltä hänen kivensä näyttivät?

Mitä hän ajatteli painuessaan veden alle?

Ehtikö hän, ennen kuin menetti tajuntansa, 

katua mitä oli tehnyt?

"Vad helvete menar du?" äiti kysyi, kun isä ohitti

ikkunat auki kiitävän urheiluauton ja nahkahaalariin

pukeutuneen moottoripyöräilijän. Äiti puhui ruotsia

aina, kun ei halunnut meidän ymmärtävän. Vatsaani

kiristi ja käsivarsien iho nousi kananlihalle, vaikka oli

kuuma. Yritin ottaa Joonaa kädestä, mutta hän piti

käsiään nyrkissä ja tuijotti isän niskaa ilmeettömänä

kuin nukke. 

"Nautin elämästä!" isä huusi niin kovaa kuin äiti olisi

ollut monen metrin päässä. "Nauttisit sinäkin. Edes 

joskus." 

Sitten isä huusi: "Perkele!"

Lasi helähti.

Äiti ulvaisi.

Kuului risahdus. Niin kuin joku olisi taittanut pikkulinnulta niskan.





Isä ei puhunut itsestään koskaan. Hän kuunteli kyllä ja
kyseli, mitä minä ja Joona ja äiti ajattelimme jostain. 
Mutta itse hän ei puhunut muusta kuin musiikista, autoista
ja siitä, kenet oli vihkinyt tai siunannut hautaan. Jos 
kysyimme, hän puhui jumalasta. Hän puhui rakastavasta
isästä, joka antoi synnit anteeksi ja suojeli kaikelta pahalta.





Sinä päivänä, jota en halua muistaa, Joona joi pesuainetta
siivoojan kärrystä, joutui vatsahuuhteluun ja karkasi 
sängystä. Oli talvi ja hän juoksi kaupungin läpi avonaisessa
aamutakissa, jalat paljaina tohvelien sisällä. Hän juoksi
kaupungin läpi ja hänen nimensä kuulutettiin poliisiradiossa.
Hän juoksi niin kuin olisi ollut paikka, johon hän olisi
voinut mennä.
Minun pitäisi istua Joonan sängyn reunalle, tarttua arpien
peittämään käteen ja kysyä miten hän voi. Pitäisi kuunnella.
Jutella niitä näitä.
Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä
kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa.
Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille
ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen 
kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä
rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta 
ajatella hänestä pahaa.

  Olin kokeilemassa kädelläni veden kylmyyttä, 

kun kännykkä soi.

  Ajattelin itseni kävelemässä veteen, kenkä

sylissä ja puhelin kädessä. Ajattelin miltä

puhelin näyttäisi veden alla, miten nopeasti

vesi tuhoaisi sen herkät osat ja jäljellä 

olisi vain minun ääneni, joka kehotti jättä-

mään viestin tai soittamaan myöhemmin uudestaan.

Elina Hirvonen

-

Että hän muistaisi saman

Avain, 2005

(alun sanat: Eppu Normaali / Murheellisten laulujen maa, 1982)

Shakkitarina

Czentovic ei koskaan päässyt siihen, että hän olisi pelannut ulkoa ainuttakaan
shakkipeliä – tai niin kuin ammatimiehet sanovat: pelannut sokkona. Häneltä
puuttui täysin kyky asettaa shakkiruudukko mielikuvituksen rajattomaan tilaan.
Hänellä täytyi aina olla edessään käsin kosketeltavissa mustavalkoinen,
kuusikymmentäneljäruutuinen ja kolmekymmentäkaksinappulainen neliö.

Koko elinaikani olen ollut kiinnostunut ihmisistä, jotka palvovat

vain yhtä aatetta, mihin ovat kokonaan keskittyneet. Mitä enemmän

joku ihminen supistaa ahtaan näköpiirinsä yhdeksi pisteeksi, sitä

lähemmin hän luulee koskettavansa äärettömyyttä.

Vihdoin ja melkein jo sallitun harkinta-ajan lopussa

päätimme uskaltautua siirtoon. McConnor kosketti

jo sotilasta työntääksen sen viimeiseen ruutuun,

kun hän äkkiä tunsi käsivarteensa tartuttavan 

ja joku kuiskasi hiljaa ja kiivaasti: 

>>Jumalan tähden! Ei niin!>>

Vaistomaisesti käännyimme kaikki ympäri.

Noin neljäkymmentäviisivuotias herra, 

jonka kapeat kasvot jo aikaisemmin

kävelykannella olivat kiinnittäneet

huomiotani omituisella, melkein

liitua muistuttavalla kalpeudellaan,

oli varmaankin viime minuuttien aikana

miedän kohdistaessamme kaiken tarkkaavaisuutemme

pulmatehtäväämme astunut luoksemme. 

Nopeasti hän lisäsi vaistoten katseemme: 

>>Jos te nyt korotatte sotilaan kuningattareksi,

hän syö sen heti lähetillään.

Teidän pitäisi vetää ratsu takaisin.

Mutta sillä välin hän kulkee vapaalla sotilaallaan d7:ään, 

uhkaa teidän tornianne, 

ja vaikka shakkaatte ratsullanne, 

häviätte yhdeksän tai

kymmenen siirron jälkeen.>>

Tätä minun onnenaikaani, jolloin pelasin päivittäin säännöllisesti joitakin tuon kirjan sadastaviidestäkymmenestä pelistä, kesti noin kahdesta ja puolesta kolmeen kuukauteen.
Sitten jouduin odottamatta kuolleeseen pisteeseen. Yhtäkkiä olin uudelleen tuossa samaisessa 'ei mitään' tilassa. --- oli olemassa vain yksi tie tällä eriskummallisella harhapolulla : Minun täytyi koettaa pelata oman itseni kanssa tai pikemminkin omaa itseäni vastaan.

Jos nyt musta ja valkoinen muodostavat yhden ja saman persoonan, niin tuloksena on mieletön tila : yksien ja samojen aivojen pitää tietää jotakin ja samalla olla tietämättä sitä, että ne valkoisena puolueena voisivat käskystä täysin unohtaa sen, mitä ne minuuttia aikaisemmin mustana puolueena olivat tahtoneet ja aikoneet. Sellainen kahteen suuntaan tapahtuva ajatustoiminta edellyttää oikeastaan tajunnan täydellistä kahtiajakoa, aivotoiminnan mielivaltaista kirkastamista ja himmentämistä, niin kun jossakin mekaanisessa laitteessa. Se, että haluaa pelata itseään vastaan, merkitsee siis shakkipelissä sellaista paradoksia kuin hyppääminen oman varjonsa yli.

Tilda Swinton by Craig McDean for Another

Tohtori B. nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Näytti siltä, kuin jokin sekava muisto olisi väkisin painanut häntä. Taas näkyi hänen vasemmassa suupielessään omituinen nykäisy, jota hän ei voinut hillitä.

Shakkitarina

–

Stefan Zweig 

Gummerus°Kompassikirja

1966

Suom. Aina Oksala 

Saksankielinen alkuteos: Schachnovelle

Muodonmuuttoilmoitus

Märkäniskainen koditon lähestyy meitä kielellään kolikkopyynnöt,
jolloin Napoleon ottaa taskuistaan lantin ja pienen hajuvesipullon.
Hän asettaa kolikon miehen mustuneille elämänviivoille ja suihkaisee
parfyymipilven tämän rinnuksille. Koditon yskii ja nostaa kätensä silmien
suojaksi.
  Helvetin lesbofriikki!
Poishuojuvan virtsan, hien ja viinan hajuun ujuttautuvat myski ja vanilja.
     (Napoleon)

Rouva Robinsonin hyvinmuodostetuneella tirskuvien lintupäiden

reunustamalla povella lepää medaljonkina kaulaketjussaan korsista

ja höyhenistä rakennettu pesä, ja sen sisällä yksi linnunmuna.

Mikä on tuo muna? Supistaan ja sipistään. Mistä pesä on rakennettu?

Höyhenet ylhäisten ja korret alhaisten rakastajien tyynyistä, kyllä

lesket tiedetään, sihisee eräs rouvista niin, että sylki lähes roiskuu

hänen suustaan.

(Punarinnat)    

Sitten Sylvia nostaa nenältään tahraiset lasit, pyyhkii ne puhtaaksi,

nähdäkseen kirkkaasti anatoimiamiehen kuvan. Tietenkin lihaksisto

pitää esittää miehenä, myös hienoimmat pihvit ovat uroksia.

Härän filee, senkin nauta. Mies liha, nainen rasva.

Tämä on heteroseksuaalinen maailmankuva.

Anatominen mies on pelkkää upeaa lihasta, kuten jumala – ei,

vaan evoluutio on määritellyt. Nahka mieheltä tietenkin puuttuu,

mutta täydellisyyttä ei voi vaatia keneltäkään. Sylvia ei ainakaan

ole täydellinen, hän katsoo alas, käsi puristaa vatsaa.

Sylvia tuntee painoindeksissään yksinäisyyttä ja halua:

nyt on saatava joku mies, melkein kuka tahansa mies, 

ehkä juuri tämä mies.

(Iho)

Kävelen kohti kuudessa rivissä kiiltäviä eväspakkauksia.

Ajattelen persikkakreemiä, mutten kenkään iholla. 

Kolikko sisään. Koneet ovat yksinkertaisia, ne joko 

toimivat tai eivät, tämä toimii. Ristiriidattomuudessaan

tämä toimii, keksipussi putoaa.

   (Matkatyyny)

Madame juoksuttaa Bettien hakemaan suuresta lippaasta

silkkinauhoja, niitä otetaan käteen kolme kerrallaan.

Alaston madame makaa pähkinäpuisella vuoteella ja haluaa

nauhoja liu'utettavan yllään. Bettie sivelee ihoa, aluksi

hitaasti, sitten nopeammin, kunnes hikipisarat juoksevat 

hiirinä hiusrajaan. 

  (Tuhkaa)

Stella Lucia by Camilla Åkrans for Vogue Japan

Anu Kaaja

Muodonmuuttoilmoitus

Esikoisteos

Teos, 2015

HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas 2015

Outoja tarinoita, surrealistisia performansseja.

Eksyneen muistikirja

Ei ole yhteistä tarinaa, on valaistuja hetkiä, ja loppu on pimeää.
-Jeanette Winterson


Anna kuvasi mökkiä näin:
  Sinipunaraitainen pöytäliina, kolme kynttiläjalkaa, kolme erimittaista kynttilää.
  Ikkunalauta. Korvaton kahvimuki, kaksi pyöreää nyrkin kokoista kiveä, kaksitoista meren hiomaa lasinsirua.
  Ikkunaluukun tapin reikä, reiässä vessapaperia.
  Lapsen veistämä leikkuulauta.
  Hirsiseinä. Vaalea neliö kohdassa, jossa vanha kartta oli ollut.
  Puulaatikko, eristyslevy, lusikkalaatikko.
  Emalinen potta, tyhjä muovikassi, pyykkipoika. Sininen pöytä.
  Saappaat. Sadehousujen heijastimet.
  Hyttysmyrkky, aurinkorasva, taskulamppu, nenäliina, lintukirja, astmalääke.

  Linnut olivat menneet ja niiden jättämä hiljaisuus sai aamut tuntumaan haikeilta. Tuuli kohisi jo osin autioituneessa niemessä. Oli tilaa kohista. Öisin niemen ympäröi uusi pimeys, musta, elokuisen lämmin pimeys. Lepakot räpisivät kallioiden päällä, eikä Annaa huvittanut sytyttää taskulamppua, kun hän meni yöllä ulos pissalle.
  Aamulla lahteen oli ilmestynyt kymmenittäin silkkiuikkuja. Ne kerääntyivät elokuun myötä isoiksi parviksi ja lähtivät sitten yhdessä muuttomatkalle. Ääneti ne kelluivat tyynessä vedessä ja odottivat.
  – Viisikymmentäkolme, Antti sanoi ja laski kiikarin.

  Anna veti päälleen paidan ja housut. Henkareilla roikkui lähinnä Thomasin paitoja, seassa kaksi Annan mekkoa. Henkareden alapuolella oli varatyyny ja kolmet kengät. Hetken mielijohteesta Anna kiipesi kaappiin ja istui tyynyn päälle. Hän mahtui paitojen alle mukavasti. Sitten hän veti kaapin ovet perässään kiinni.
   Kaapissa oli hämärää. Siellä haisi laventelille, koimyrkylle ja tupakalle. Thomas poltti silloin tällöin pubissa käydessään ja tämän äiti lähetti kirjekuorellisen laventelia joka syksy.
   – Äiti, kuului silloin housuhyllyltä.  – Me oltiin piilossa!
   Anna kääntyi katsomaan, ja toden totta, kaikki hänen lapsensa olivat kaapissa. Ne istuivat vaatehyllyllä ja roikkuivat vaatetangossa. Anna laski: Ahti Joonas, Piia Pampula, Kerttu Kirsikka, Eino Oskari, Liina-Liina ja Viu Viu. Kaikki kuusi tallella. Pienin lapsista, Viu Viu, ei pysynyt pitempään henkarilla vaan putosi Annan syliin. Anna halasi hellästi, haisteli tämän untuvan peittämää pyöreää päätä, tunnusteli tämän pehmeitä korvia. Pienet nyrkit ottivat hänen ihostaan otteen ja puristelivat, suu hamusi rintojen väliin, jalat tekivät ryömivää liikettä. Niin kuin lapsi olisi halunnut kaivautua hänen kehonsa sisään, syödä itselleen käytävän kuin sokea mato.


   Aluksi Anna oli kaivannut villiä luontoa. Edes yhtä oikeaa metsää, edes yhtä hiomatonta kalliota. Mutta sitten hän oli tajunnut, että vaikka Lontoon pintaa kuinka raaputti, alta tuli esiin vain aiempi kerros kaupunkia. Puita löytyi toki puistoista, mutta puistoilla oli omistajansa, niiden ympärillä oli aidat, ja niiden portit suljettiin yöksi. Ainoa villitys, jota Lontoosta löytyi, oli kaupunki itse. Lontoo oli elävä organismi. Se oli liian iso kenenkään hallita, se virtasi, nieli ja kadotti, siltä puuttui selkeä keskus. Se oli satojen pikkukylien yhteen kasvanut kudos. --
   Eniten Anna nautti aamuruuhkista. Aamuissa oli lupauksen tuntu. Ihmiset tuoksuivat vielä saippualta ja hiuslakalta, hengittivät kahvin ja hammastahnan hajuja, miesten kaulukset ja sanomalehtien sivut olivat sileät, poninhännän latvat vielä suihkun jälkeen märät. Iltaan mennessä päivä oli vanhentanut kaikkia usealla vuodella – hiukset olivat karanneet kampauksestaan, iho kiilsi, paidan kainalot olivat rutussa, ostoskassit vetivät ryhdin lyttyyn ja saippuan tuoksu oli kulunut pois.
   Joskus rullaportaisiin astuessaan Anna kuvitteli itsensä meren ääreen. Portaikko imaisi mukaansa kuin aalto, kuljetti pois, painoi kohisten pinnan alle. Ilmavirta heilutti tukkaa.

   Mutta tulipalon jälkeen oli tilaa ja tyhjää. Anna asui Laurilla ja Eevalla, pelkkä hammasharja ja yöpaita mukanaan. Eeva piti seuraa, otti mukaan kauppaan ja kirjastoon, mutta minkä sille mahtoi, että ikkunasta ei näkynyt mitään kiinnostavaa.
   Anna hukkasi tavaroita, tunteja ja sanoja.
   – Joku vetelee luudalla ja lapiolla, hän selitti Eevalle.  – Kitkee, kaivelee ja kovertaa, eksyttää metsään ja heittää lopulta desinfiointiainetta päälle.
   – Ai sitä poskea vai? Kysyi Eeva.
   – Ei. Kun tyhjentää päätä, niin kuin sanotaan.
   – Jaa jaa, vastasi Eeva.
   Tämä oli se tyhjä hetki juuri ennen kuin tuuli kääntyy.
   Viiri putoaa, linnut pysähtyvät. --
   -- Kaikenlaisia yksityiskohtia oli varissut pois paikoiltaan.
   Pihlajan varjo violetissa verhossa.
   Kaukosäädin, punainen tarra, silmälasit.
   Auki taitettu karttakirja.
   Naula, henkari, aamutakin vyö.
   Verho, musta puutuoli, lohkeama pöydän kulmassa.


   Mikään ei palannut ennalleen. Saniaiset putosivat ruukuistaan tai siis ruukut putoilivat saniaisista, ja multa varisi verhoon jääneistä rei'istä. Annasta tuntui, että koko maailma oli irronnut kuopastaan ja lähtenyt luisuun kuin hammas. Kaikki oli liikkeessä, sanat vaihtoivat paikkaa. Oli ovia, oli verhoja, oli mitä se olikaan. Uutiset kertoivat joka päivä samaa: lämpötilat, merivirrat ja vuodenajat olivat nekin kaikki väärin. Kesäisin oli liian kuuma, lapsilla oli liikaa leluja, valtamerissä oli niin meluisaa, että valaat eksyivät reiteiltään.
   Nytkin tasmanialaisella hiekkarannalla makasi 166 valasta. Ne olivat jääneet jumiin vesirajaan. Ne makasivat kyljellään ja vatsallaan, eri suuntiin sojottaen, loputon massa kiiltävää mustaa lihaa ja eviä. 166 pitkäeväpallopäävalasta, jotka olivat olleet vaeltamassa Etelämantereen vesille mutta eksyneet reitiltään ja törmänneet Tasmanian rannikkoon.


   Anna kävi pitkälleen juuri pedattuun sänkyyn, ja tyttö peitteli hänet keltaisella viltillä. Se oli ihan kelvollinen viltti, vaikkei hänen omansa ollutkaan. Olivat ne ovelia, kaikkea yrittivät. Puhtaat lakanat tuoksuivat sairaalan pesuaineelta.
   – Levätkääpä nyt vähän, te kävelitte kuulemma aikamoisen lenkin, hoitaja sanoi ja nousi lähteäkseen. Anna puristi kuitenkin tämän kättä tiukasti.
   – Missä lapset on? hän kuiskasi.
   – Ketkä lapset?
   – Tuliko lapset kotiin? Anna jatkoi.
   – Ei teillä ole lapsia, hoitaja vastasi ja taputti Annan kättä.
   Silloin toinen hoitaja tuli Annan sängyn luo, nyökkäsi tytölle ja kumartui Annan lähelle.
   – Kotona ovat. Kaikki kuusi tulivat kotiin. Älkää te niistä huolehtiko enää.
   Anna huokaisi tyytyväisenä. – Kiitos. Mä halusin vaan varmistaa.
   Hoitajat asettivat hänen tyynynsä hyvin ja siirtyivät sitten takaisin Kurosen sänkyä petaamaan. Oli keskiviikko. Lakanoiden vaihtopäivä.

Uinu, uinu, unten maille

tuulen hellään hyväilyyn.

Vaivu, vaivu, rauhan maille

unen syleilyyn.

Hiivi, hiivi, hukkamuori,

hiljaa pellon reunan luo.

Hiljaa, hiljaa, hukkamuori,

nappaa lapsi tuo!

Kerro, kerro, ihmispentu, 

missä onkaan kotisi.

Täällä hirsikaton alla

vaiko luolan lattialla. 

Kerro, kerro, ihmispentu, 

miss' on kotisi.

Eksyneen muistikirja

Selja Ahava

Gummerus

2010

Esikoisromaani

Vasenkätinen nainen

Nainen oli kolmenkymmenen ja asui huvilayhdyskunnassa, joka oli pengerretty korkeahkon vuorijonon etelärinteeseen juuri suurkaupungin usvien ulottumattomiin. Hänellä oli silmät jotka, silloinkin kun hän ei katsonut ketään, saattoivat säteillä ilman että kasvojen ilme muuten muuttui.

Talvinen iltapäivä kallistui iltaan, kun hän istui ulkona tulevassa kellertävässä valossa tilavan olohuoneen ikkunan ääressä ja ompeli sähköompelukoneella. Vieressä istui hänen kahdeksanvuotias poikansa kirjoittamassa kotiainetta.

"Millaiseksi minä kuvittelen paremman elämän?"
 Ei saisi olla kylmä eikä kuuma. Kävisi aina lauha tuuli, joskus taas sellainen myrsky että olisi mentävä kyyryyn. Autot katoaisivat. Talot olisivat punaisia. Puut olisivat kultaa. Tietäisi jo kaiken eikä tarvitsisi enään lukea mitään. Asuttaisiin saarilla. Kaduilla olisi autoja joiden ovet olisivat auki niin että niihin voi nousta kun on väsynyt. Eikä kukaan ylipäätään olisi enää väsynyt. Autot eivät olisi kenenkään. Iltaisin ei koskaan tarvitsisi mennä nukkumaan. Jokainen nukahtaisi sinne missä sattuu olemaan. Ei koskaan sataisi. Ystäviä olisi jokaisella neljä kerrallaan ja ihmiset joita ei tuntisi, katoaisivat. Kaikki mitä ei tuntisi, katoaisi.

 Nainen tuli keittiöstä kädessään hopeatarjotin jolla oli lasi vodkaa, mutta kumpikaan ei ollut enään olohuoneessa. Hän meni eteiseen ja katsoi huoneisiin, jotka haarautuivat eteisestä kuin sellit. --

Bruno otti snapsilasin tajottimelta ja kysyi: "Etkö sinä juo mitään? Oletko sinä ajatellut jotakin täksi illaksi?"
Nainen:  "Olenko minä sitten erilainen kuin ennen?"
Bruno:  "Erilainen niin kuin aina."
Nainen:  "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Zuzanna Bijoch by Regan Cameron for Harper's Bazaar Uk

  Kotona nainen seisoi peilin edessä ja katsoi itseään pitkään silmiin; tai ei oikeastaan katsellut, siten vain tuntui mahdolliselta ajatella itseään kaikessa rauhassa.
  Hän alkoi puhua ääneen "Ajatelkaa mitä ajattelette. Mitä enemmän te luulette voivanne minusta sanoa, sitä vapaammaksi minä teistä pääsen. Usein tuntuu siltä että jos jostakusta sanotaan jotakin, se on jo sanomisen hetkellä lakannut pitämästä paikkaansa. Jos joku vastaisuudessa rupeaa selittämään minulle millainen minä olen -- haluaisi hän vaikka imarella tai lohduttaa -- niin minun ei tarvitse suvaita sellaista röyhkeyttä." Nainen ojensi käsivartensa levälleen: villapuserossa näkyi olevan reikä kainalon alla; hän työnsi sormensa siitä sisään.


  Kustantaja oli hetkisen hiljaa ja sanoi: "Entä mitä nyt aiotte tehdä"
  Nainen: "Panna jotakin kaunista päälleni."
  Kustantaja: "Me siis tapaamme sittenkin?"
  Nainen: "Minä panen jotakin kaunista päälleni ja jatkan sitten työtä. Teki äkkiä mieli."
  Kustantaja: "Syöttekö te pillereitä?"
  Nainen: "Joskus, pysyäkseni hereillä."
  Kustantaja: "Minä olen mielummin sanomatta mitään, koska te otatte jokaisen varoituksen uhkauksena. Mutta katsokaa ettette saa samaa lempeän surullista katsetta joka on niin monella kääntäjälläni."
  Nainen antoi kustantajan ensin sulkea puhelimen, sitten hän etsi kaapista pitkän silkkipuvun. Hän kokeili peilin edessä helminauhaa, mutta otti sen heti pois. Hän katsoi itseään sivulta mitään sanomatta.


Nainen kääntyi katsomaan poikaa, tämä katseli liikkumattomana tasankoa. Hän silitti kevyesti pojan selkää ja poika naurahti ikään kuin tajuten että nyt hän oli se joka oli kaikkein lähin.
 Hetken kuluttua nainen sanoi: "Kerran sinä istuit tuolla lailla meren rannalla ja katselit tuntikaupalla aaltoja. Muistatko vielä?" Poika: "Totta kai. Oli jo tulossa pimeä, mutta minä en vain halunnut lähteä. Te olitte vihaisia, kun ette päässeet hotelliin. Sinulla oli vihreä puku ja valkoinen pusero jossa oli pitsiset kalvosimet; sitten sinulla oli leveälierinen hattu josta sinun täytyi pidellä kiinni, koska oli niin tuulista. Sillä meren rannalla ei ollut näkinkenkiä, oli vain pyöreitä kiviä."
 Nainen: "Kun sinä alat muistella, minua rupeaa pelottamaan että saat minut kiinni jostakin, nyt jälkeenpäin."


 Oli jo ilta. Kirkkaasti valaistu paikallisbussi, jonka sisällä istui vain pari vanhaa naista, ajoi illan liikenteessä hitaasti suuren torin ympäri ja katosi pimeään. Tyhät kädensijat roikkuivat bussin katosta ja heiluivat itsekseen.

Vasenkätinen nainen

Peter Handke

1976

(suom. Outi Nyytäjä)

Weilin+Göös

1981

Girl in Hyacinth Blue

Oi koskematon rauhan morsian,

ajan ja hiljaisuuden kasvattama...

Hälvennät kaikki ajatukset maiset

kuin ikuisuus.

-John Keats, 1819

(suom. Aale Tynni)

Ilta joka oli erilainen

 Hannah Vredenburg ja hänen pikkuveljensä Tobias olivat edellispäivänä katselleet kun isä lähetti liikekumppaninsa kyyhkyset matkaan, lentämään takaisin kotiinsa Antwerpeniin. Hän oli päästänyt ne ullakkohäkistä ulos yksi kerrallaan odottaen aina välissä varmuuden vuoksi hetken, aamuvarhaisella kun oli vielä sen verran sumuista ettei kukaan ohikulkeva upseeri nähnyt ja kirjoittanut talon numeroa muistiin. Määräys joka kielsi Amsterdamin juutalaisia pitämästä kyyhkysiä - omia tai kenenkään muunkaan - oli kahdeksan kuukautta vanha, ja Hannah tiesi sitä alkoi olla liian vaarallista rikkoa. Jos linnut luovuttaisi näin myöhään saksalaisella poliisiasemalla pois, kuten määräyksen mukaan kuului, asiasta olisi jälkiseurauksia.
 ››Nopeasti, Hannah, ennen kuin Tobias ehtii ylös››, isä oli sanonut ja ojentanut hänelle paperin ja kynän niin vapisevin käsin, ettei niillä kirjoittanut mitään. ››Tässä, kirjoita näin. Pienellä käsialalla.›› Viesti piti sujauttaa liikekumppanin viimeisen linnun jalkaan kiinnitettyyn pieneen putkeen. ››Tapa sinä minun kyyhkyseni››, hän kuiskasi pitäen aina lauseiden välissä tauon. ››En voi vaatia että ruokit niitä niin kauan kuin tätä kestää. Varo äläkä päästä niitä matkaan, mutta anna niiden ensin syödä kyllikseen. Leo jolla on purppuranpunaiset siivenreunat pitää eniten linsseistä. Henriette, sinijuovainen naaras, nauttii kun sen päätä hierotaan. Tämä on viimeinen viesti siihen asti kun kaikki on ohi, jos Jumala suo. Voimme hyvin. Kumpa sinulla ei olisi hätää.››
 Se loppu! Kun Hannah ahtoi nuo viisi viimeistä sanaa paperille, hän tunsi sydämen rintakehässään hakkaavan vimmatusti.
 ››Panenko sinun nimesi alle?››
 ››Älä.››
 Hän oli saanut paperin taitetuksi monin kerroin juuri kun Tobias pyjamassa tuli portaita ylös.
 Isä nosti kumppaninsa kyyhkyset yhden kerrallaan ulos häkistä, piteli niitä kevyesti kiinni, niin että Tobias saattoi silittää niitä viimeisen kerran, kupristi kämmenensä niiden rinnan alle ja heitti ne ilmaan. Hannah ojensi isälle taitetun viestin, jonka tämä sujautti viimeisen linnun putkiloon. Hän näki miten isä suuteli lintua takaraivoon, ummisti silmänsä hetkeksi ja sinkosi sitten viimeisen kyyhkyn taivaalle.
 Hän näki viimeiset vapaat siivenlyönnit, kun lintu kohosi jyrkkien kattojen yläpuolelle kohden kotiaan, Antwerpenia. Pako joka ei ollut pako. Amsterdam, Antwerpen - mitä eroa niillä oli?

  Hyasintinsinistä

 -- 
  Ripustin maalauksen pieneen salonkiin, sinisen samettinojatuolin yläpuolelle, missä tuolin väri voimisti tytön mekon sinisyyttä. Vaatteen viehkeissä laskoksissa oli sama mehevä syvänsininen väri kuin puhkeamaisillaan olevissa hyasinteissa, ei se kalpeampi sininen joka niihin tulee silloin kun ne alkavat lakastua. Jos minulla olisi tytär, pukisin hänet väreihin, joita on vain rikkaimmisa hyasinteissa ja tulppaaneissa. Ja niin kuin sisareni Charlotte tekee tyttärensä Cerisen kanssa, näyttelisin häntä joka kevät Promenade de Longchampilla. Ja hänellä olisi kaulassaan helmet. Suoritinkin taiteilijakillassa tiedusteluja, jotta saisin tyttöparan paljaaseen kaulaan maalautetuksi helminauhan.
 Gerard sanoi että maalaus oli melko tuntemattoman maalarin työtä, jonkun Johannes van der Meerin. Yhdentekevää minun puolestani. Tyttö oli ihastuttava ja otin hänet koko sydämestäni omaksi.
 Ensin luulin lahjan lepyttelyeleeksi, jotta olisin tyytyväinen vielä vuoden pari, kunnes Gerard saisi nimityksen takaisin Ranskaan. Se oli sen jälkeen kun hän oli yhden kokonaisen kuukauden neuvotellut entisen kreivitär Mauris van Nassaun kanssa Mauritshuisissa jostakin veronkantoa koskevasta huojennuksesta, kuten hän sanoi, vaikka nyt minä tiedän asian todellisen laidan. Ja se, rakas ystävä, onkin perimmäinen syy moisiin lepytyslahjoihin, joten pidä sinä varasi.

 Aamunhohde

--
 Hänen pitäisi olla äärimmäisen varovainen. Seuraavassa kolmessa liikkeessä hän oppi, ottaessaan maalauksen hitaasti esiin, tarkkailemaan samalla kauppiaan kasvoja. Hans van Uylenburghin liikkeessä hän pani merkille, miten kauppias sillä hetkellä vetäisi hiukan henkeä. Hän tarjosi viittäkymmentä guldenia, ja kun Saskia pudisti päätään, hänen vaimonsa nosti sen viiteenkymmeneenviiteen. ››MATEUS DE NEFF VANHEMPI, vain hienoja maalauksia ja piirustuksia››, luki eräässä kyltissä. Hyvä. Pidellen taulua varovasti korkealla ilmassa hän kiipesi jyrkkiä portaita ylös. Kun hän kaivoi maalauksen esiin, de Neff ei edes yrittänyt peitellä innostustaan. ››Mykistävää. Suurenmoinen.››
 ››Se on Vermeer.››
 ››Niin on. Niin se on. Todella harvinainen löytö.›› Hän kutsui liikekumppaninsa ja vaimonsa katsomaan sitä.
 Saskia avasi paperin ja kauppias luki sen tarkaan, mutta enemmän aikaa hän omisti maalaukselle. ››Katsokaa ikkunalasia. Kuin sulaa valoa. Yhtään siveltimenvetoa ei näy. Ja katsokaa koria. Pienen pienet siveltimenvedot kuvaamassa punottua pintaa. Se on Vermeeriä.››
 Saskia yritti nähdä saman kuin kauppias mutta hänen silmänsä kostuivat, ja kun hän loi maalaukseen vimeisen ahnaan katseen, sinimekkoinen tyttö oli jo aivan sumea. Hän tiesi, että tälle miehelle hän myisi kuvan, jo ennen kuin mies oli maininnut mitään summaa. Hän halusi että se menisi ihmiselle, joka rakasti sitä. ››Olen antanut sille nimeksi Aamunhohde››, hän sanoi hiljaa. Oli tärkeää että maalaus kulkisi hänen antamallaan nimellä.



 Mitä Magdalena näki

 --
 Hän seurasi pariskuntaa Herengrachtin tihkuun koska halusi esittäytyä ja vaihtaa heidän kanssaan muutaman sanan, mutta sitten hän perääntyi. Hänellä oli nykyään niin huonot hampaat, ja he olivat varakasta väkeä. Naisella oli sukat jalassa. Mitä hän heille sanoisi? Ei, älkööt kuvitelko että hän oli pyytämässä heiltä jotakin.
 Hän kulki hitaasti poispäin pitkin sateenkaaren väreissä kimmeltävää märkää muurinviertä, ja hänen pyhäpukunsa sini heijastui vetiseen katuun. Lätäköt, joita nopeasti ilmestyi, muuttivat taivaansinisen tummaksi ultramariiniksi, isän lempisiniseksi. Kevyt sade rei'itti mustanvihreän kanavan pinnan hauraaksi, tummaksi pitsiksi ja hän mietti, oliko sitä koskaan maalattu juuri sillä tavoin, ja voiko jokin niin mitättömän kuin vesipisaran elämän seisauttaa ja lahjoittaa maailmalle maalauksen muodossa, ja mahtaisiko maailma välittää siitä.
 Hän ajatteli ihmisiä kaikissa niissä maalauksissa, jotka hän oli sinä päivänä nähnyt, ei vain isän, vaan itse asiassa koko maailman maalauksissa. Taiteilija oli lainannut heidän silmiään, heidän tiettyä päänkallistustaan, heidän yksinäisyyttään, kärsimystään ja suruaan, jotta toiset ihmiset kautta vuosien voisivat nähdä ne, vaikka eivät koskaan voisi nähdä heitä kasvoista kasvoihin. Ihmiset jotka olisivat häntä niin lähellä, hän ajatteli, vain muutaman käsivarrenmitan päässä, ja katselisivat ja katselisivat eivätkä koskaan tulisi tuntemaan häntä.

Sininen neito

Susan Vreeland

(suom. Raija Mattila)

2001

WSOY

Such stuff that dreams are made on / Audrey Marnay by Erik Madigan Heck
Harper's Bazaar October'15
Full Story

Elinkiertoelin

 Elokuvaa myydään trailerilla, joka usein alkaa mielikuviin vaikuttavalla musiikilla. Liikkuvaa kuvaa ladataan kankaalle arvoituksellisena, toisiinsa sitoutettujen katkelmien janana, otteina.
Puolen minuutin kohdalla teet jo valintoja.

Kirjan myyminen on haastavampaa. Kun tarinan elävöittää, siihen tarttuminen käy sutjakkaasti. Raskaiden kansien alle hautautuneet painomusteläiskät koetetaan saada tanssimaan kirjan kansikuvituksen, nimen, riskialttiin takakansitekstin sekä mahdollisesti kirjailijan avulla.

Sain kerran kommentin eräältä Punavuorelaiselta divaristilta; "hauskaa, että joku tekee nykyään kuin vanhaan aikaan; avaa kirjan ja lukee hetken"
Sisältö, miten kirjoitettu, on usein ratkaisevin tekijä hetkinä kun mietin otanko vai palautanko paikkalleen.

Yhdyn mielipiteisiin, joissa valinnan kehotetaan seuraavan subjektiivisuutta. Siksi kirjoitin; riskialttiit takakansitekstit. Jokaisen pitäisi saada tarjolle mahdollisuus itse mieltyä tekstiin, tai olla mieltymättä.
En kovin perusta tarjolla olevista laajoista juonikuvausten teknisistä sepustuksista.

 Kokeilen seuraavaksi omaa tapaani kirjoittaa kirjasta.

Tamara T - Ciona Elinkiertoelin

suom. Jaana Nikula

Johnny Kinga, 2003

Belleville - Salpetrière - Waldorf Astoria

Nainen nukkui kun lähdin hotellihuoneesta. Se toinen 

nainen. Hän näytti pieneltä ja haavoittuvalta maates-

saan toinen käsi peiton alla ja jalka sen ulkopuolella.

Hän sanoo olevansa aina se toinen nainen. Mietin va-

litseeko hän osansa tietoisesti vai käykö se itsestään.

Kuuntelin hetkisen kun hän puhui unissaan ja kuulin 

hänen lausuvan miehen nimen.

  Vedän sieraimiini kahvin tuoksua ja lämmittelen

käsiäni kupin ympärillä. Kahvilaan tulee ihmisiä, he

pudistelevat takkejaan, tarkastavat ulkonäkönsä takana-

ni olevasta peiliseinästä ja kommentoivat säätä leppoi-

saan sävyyn. Kahvintuoksu sekoittuu märän villan ha-

juun. Eräs vastatullut vilkaisee minua uteliaasti ja hy-

myilee ystävällisesti, mutta minut jätetään rauhaan.

   Istun tahallani selkä peiliä vasten. Mitä vanhem-

maksi tulen, sitä vähemmän pidän peileistä. Se ei joh-

du niinkään hienoista uurteista suun ja silmien ympä-

rillä. Minä vain pelkään, että jonain päivänä katsoessa-

ni peiliin minulle hymyilevätkin äidin kasvot.

- - -

Gabriella alkaa taas vajota. Hän tietää, että ihmisruu-

mis yleensä kelluu, koska ruumiin tiheys on pienempi

kuin veden. Ei, se ei pidä paikkaansa. Ruumis kelluu

niin kauan kuin keuhkot ovat täynnä ilmaa. Vapaasu-

keltajan täytyy siksi käyttää  paljon voimaa päästäkseen

ensimmäiset metrit veden pinnan alapuolelle. Mitä sy-

vemmälle sukeltaja laskeutuu, sitä suuremmaksi käy

ympäröivä paine, keuhkot puristuvat kasaan ja siten

ruumiin tiheys kasvaa. Tiheys on vain paino jaettuna 

tilavuudella.

Laskeutuessaan alaspäin sukeltaja saavuttaa tasa-

painotilan. Kohta, jossa tasapainopiste saavutetaan,

riippuu monista eri seikoista, mutta lyhyesti voisi sanoa, 

että se on erilainen eri tilanteissa ja eri yksilöillä. Tasa-

painotilassa keuhkot puristuvat kasaan niin että ruu-

miin tiheys on sama kuin ympäröivän veden. Ruumis ei

kellu eikä vajoa, se leijailee vapaasti. Miellyttävä mutta

epävakaa tila. Jos ruumis kohoaa hiukan, vähentynyt

vedenpaine lisää keuhkojen tilavuutta ja ruumiin noste

lisääntyy. Jos ruumis painuu syvemmälle, keuhkot pu-

ristuvat taas kasaan ja ruumis vajoaa.

- - - 

-MIHN AJETAAN?  taksikuski kysyy.

  - Eteenpäin, Gabriella vastaa ja selaa kännykkään-

sä tallennettuja numeroita.

 - Tiedättekö te mihin olette menossa?

 - Kyllä minä tiedän.

 - Hyvä, olisitteko ystävällinen ja kertoisitte minul-

lekin?

 -Kääntykää oikealle liikennevaloista, ajakaa Sei-

nen rantaan ja seuratkaa vasenta rantaa kohti Kan-

salliskokousta.

 Kuljettaja vilkaisee häntä peilistä. Gabriella valitsee

numeron, kuuntelee puhelinvastaajaa ja sulkee puheli-

men jättämättä viestiä, sitten hän soittaa uudelleen, ja

sitten vielä kerran.

  Gabriella on loihtinut muistoistaan kuvan miehestä

joka istui rottinkituolissa, mutta hän ei pysty enää hal-

litsemaan ajatuksiaan. Hän ei ole varma siitä, miten hy-

vin hänen muistinsa pitää yhtä tapahtuneen kanssa ja

miten muistot vaikuttavat häneen nykyisin.

  Todellisuus on olemassa vain menneisyydessä. Se

mitä tapahtuu nyt on käsittämätöntä. Silmänräpäystä

ei ole mahdollista analysoida tai edes ajatella ennen

kuin hetki on mennyt ohi ja kaikki yksityiskohdat on

menetetty, mutta aina kun palauttaa mieleensä muistu-

man, se muuttuukin toisenlaiseksi.

 Muistaminen on oikeastaan eräänlaista unohtamista.  

Kate Moss by Mert and Marcus for Vogue Paris Oct.'15


Full Story