Savisia siiveniskuja

Perjantaina vaelsin Porilaisia reittejä.

Luin katseellani pieniä tarinoita savesta.

Kaneja, kettuja, katteja.

Kauppa täynnä ihmetyksiä, kerttuja kiinni istuimissa, 

miniatyyrejä torilla, kovaksi kuumennettuja helmoja.

Taimmainen huone täynnä hiljaisia pukijoita.

Yhden heistä vein mukanani.

Hänet, jonka tunsin heti jotenkin omakseni.

Muistutti kaiketi eniten ostajaansa.

Savinen minä.

"Käsilaukku" istuu nyt kirjahyllyssämme.

Savisiipi

Isolinnankatu 6

28100 Pori

www.savisiipi.fi

@savisiipi

Että hän muistaisi saman

- - -

lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe

- - -

jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit

ja kiinni pysyvät taivahan portit

- - - 

Olen lukenut Virginian itsemurhakirjeen

monta kertaa, mutta palaan aina siihen yhä 

uudestaan. Miltä hänen kivensä näyttivät?

Mitä hän ajatteli painuessaan veden alle?

Ehtikö hän, ennen kuin menetti tajuntansa, 

katua mitä oli tehnyt?

"Vad helvete menar du?" äiti kysyi, kun isä ohitti

ikkunat auki kiitävän urheiluauton ja nahkahaalariin

pukeutuneen moottoripyöräilijän. Äiti puhui ruotsia

aina, kun ei halunnut meidän ymmärtävän. Vatsaani

kiristi ja käsivarsien iho nousi kananlihalle, vaikka oli

kuuma. Yritin ottaa Joonaa kädestä, mutta hän piti

käsiään nyrkissä ja tuijotti isän niskaa ilmeettömänä

kuin nukke. 

"Nautin elämästä!" isä huusi niin kovaa kuin äiti olisi

ollut monen metrin päässä. "Nauttisit sinäkin. Edes 

joskus." 

Sitten isä huusi: "Perkele!"

Lasi helähti.

Äiti ulvaisi.

Kuului risahdus. Niin kuin joku olisi taittanut pikkulinnulta niskan.





Isä ei puhunut itsestään koskaan. Hän kuunteli kyllä ja
kyseli, mitä minä ja Joona ja äiti ajattelimme jostain. 
Mutta itse hän ei puhunut muusta kuin musiikista, autoista
ja siitä, kenet oli vihkinyt tai siunannut hautaan. Jos 
kysyimme, hän puhui jumalasta. Hän puhui rakastavasta
isästä, joka antoi synnit anteeksi ja suojeli kaikelta pahalta.





Sinä päivänä, jota en halua muistaa, Joona joi pesuainetta
siivoojan kärrystä, joutui vatsahuuhteluun ja karkasi 
sängystä. Oli talvi ja hän juoksi kaupungin läpi avonaisessa
aamutakissa, jalat paljaina tohvelien sisällä. Hän juoksi
kaupungin läpi ja hänen nimensä kuulutettiin poliisiradiossa.
Hän juoksi niin kuin olisi ollut paikka, johon hän olisi
voinut mennä.
Minun pitäisi istua Joonan sängyn reunalle, tarttua arpien
peittämään käteen ja kysyä miten hän voi. Pitäisi kuunnella.
Jutella niitä näitä.
Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä
kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa.
Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille
ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen 
kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä
rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta 
ajatella hänestä pahaa.

  Olin kokeilemassa kädelläni veden kylmyyttä, 

kun kännykkä soi.

  Ajattelin itseni kävelemässä veteen, kenkä

sylissä ja puhelin kädessä. Ajattelin miltä

puhelin näyttäisi veden alla, miten nopeasti

vesi tuhoaisi sen herkät osat ja jäljellä 

olisi vain minun ääneni, joka kehotti jättä-

mään viestin tai soittamaan myöhemmin uudestaan.

Elina Hirvonen

-

Että hän muistaisi saman

Avain, 2005

(alun sanat: Eppu Normaali / Murheellisten laulujen maa, 1982)

Vierastunti on pitkä kuin yö

26.11.2015 klo14:00

Saa kynä kirveen muodon
Ja tehtaan piippujen,
Ja mustetahroissa runoilijan
Käy sormet patologien. 

Nyt aamu viljaa leikkaa,
Metsää paimentaa.
Puut on kuorossa pilviin päin
Ja niiltä vastausta odottaa. 

Niin terveiset mä laitan,
Ja tulkaa katsomaan.
Vierastunti on pitkä kuin yö,
Mut täällä tapaakin vain tuttujaan. 

Linnut, linnut, linnut,
Ohi lentäkää!
Sietämätöntä nukkua,
Kun ei rajaa unelta enää nää!

Hector

-

Linnut, linnut

1980

Kuinka vanha on marraskuu?

Minne jätti täysikuu
öisen jauhosäkkinsä?

Tiedätkö onko ruusu alasti
vai onko sillä vain tuo asu?

Onko mitään surullisempaa
kuin juna joka seisoo sateessa?



Kumpi voittaa lehtien määrässä,
päärynätarha vai Kadonnutta aikaa etsimässä?








Montako mehiläistä on päivässä?

Montako kysymystä on kissalla?

Missä ovat nuo nimet
ihanat kuin entisajan leivokset?



Tietääkö Caracasin kaunotar
montako hametta on ruusulla?








Onko totta että muurahaispesässä
unet ovat pakollisia?

Miten rypäleet tunnistavat
tertun yllytyspuheet?


Kuka laulaa asumattoman
laguunin pohjalla?


Onko totta että meripihkassa on
merenneitojen kyyneleitä?






Missä on meren keskipiste?
Mikseivät aallot mene sinne?

Rakkaus, tämä, tuo ja se
jos niitä ei enää ole, minne ne menivät?

Siirtyykö perhosen sielu lentokalaan?

Oletko miettinyt minkä värinen
on sairaiden huhtikuu?



Miksi kaikki silkkimadot
kulkevat resupekkoina?








Kuolivatko kenties häpeään
nuo väärille raiteille suistuneet junat?

Tallettivatko rikkaat
unensa malmirasiaan?

Oliko amarantin väristä
Saban kuningattaren veri?

Onko autiomaan mustien rypäleitten
ensimaku sama kuin kyynelten?







Suuteleeko suusi neilikoita
huulilla, joita ei vielä ole?

Entä kuinka käy kyyhkyslakassa
jos kyyhkyset oppivat laulamaan?

Mihin ripustaa kolibri
häikäisevän tasapainonsa?






Miten lintujen kanssa sovitaan
niiden kielten tulkkauksesta?

Eivätkö purjelaivat kariudu
liiallisiin vokaaleihin?

Miksi pyörremyrskyjä kutsutaan
silloin kun ne ovat paikoillaan?










Milloin maan alla sanellaan
ruusun aikomus?







Pablo Neruda
Kysymysten kirja


Loki-kirjat, 1999
suom. Katja Kallio

Haltiatar, vähäverinen ja pelakuu ikkunalaudalla

Kun ainekirjoitustunnilla piti kirjoittaa

aiheesta  Vastaisuuteni, Maria kirjoitti:

haltiatar. Minusta tulee haltiatar.

Ei ihmisistä voi tulla haltiattaria, opettaja

sanoi ja nuhteli Mariaa. Maria katseli

opettajattaren pieniä mustia viiksiä

ja fasaanin mieleen tuovaa pään kääntelyä

ja irvisti kätensä suojassa salaa.

Tiedän itse paremmin.

Maria oli mielissään jos piirustustunnilla

maalattiin kukkia, hiisiä, velhoja ja keijukaisia. 

Aina hän niiden joukkoon piirusti haltiattaren 

ja sille omat kasvonsa. Sellaista opettajatar

ei voinut mennä kieltämään, mutta ei hän

liioin Marian kuvia kiitellyt, pudisti vain päätään 

ja käski Marian lisätä kuvaan pari tonttu-ukkoa. 

Maria ei totellut. Hänen kuvansa oli valmis

ja hyvä. Hän tiesi.

Kun piitustustunnilla oli piirrettävä kuva

"Viime syksynä haravoimassa" tai

"Kun autoin äitiä", Marian työt

menivät piloille. Sen kaltaiset aiheet

olivat hänestä typeriä ja mitättömiä.

Piirustuksista tuli harmaita ja sateen

liuottaman näköisiä, ja Maria repi ne

silpuksi ja varisti hiutaleet roskakoriin.

Opettaja jätti hänet jälki-istuntoon ja

torui naakan äänellä.

(Lasilinna)

Oli kerran pieni mies.

Niin, oli siis vähäverinen ja luiseva mies, 

jolla oli tupsuinen hiuspehko, 

pelakuu ikkunalaudalla, 

parta hapero ja luonto hyvänsävyinen. 

Ja tällä miehellä, juuri tällä miehellä

oli jotakin, mitä kenellä tahansa

ei nykyään ole, ja se oli jotakin sellaista, 

mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Hänellä oli unelma.

Koko ikänsä pieni vähäverinen mies

oli ajatellut pääministereitä ja

pikajuoksijoita, kaunottaria ja

kuninkaallisia, jotka kapsäkkeineen

sen kuin matkasivat maailmaa 

näköradiossa pirssiautoilla 

ja joista sanottiin: Hän,

hän se on nähnyt koko maailman!

Ja haperopartainen pieni mies

ajatteli: He vasta ovat onnen pekkoja.

Heidän housuissaan tahtoisin olla.

Minä tahtoisin näet myös nähdä koko maailman.

- - -

Hankin siis, sanoi pieni kalvakka mies

tupasessaan, pelakuun lehtiä nyppien,

hankin siis suurensuuren karttapallon.

Mutta sellaisia ei ollut myytävänä kaupassa.

Pallo piti siis teettää.

Hän teetti sen mantelimassasta, 

sillä hän oli pohjaltaan säästäväinen mies.

Sellaisen pallon voi käyttää toiseenkin

kertaan, hän arveli.

Palloa laatimaan oli palkattava maantieteilijä, 

kondiittori, kuvanveistäjä ja puuseppä.

Onneksi pienellä miehellä oli rahaa.

- - - 

Marsipaanisen karttapallon tekemiseen

kului kaksikymmentä senttaalia manteleita

ja saman verran sokeria 

sekä sata tiuta kananmunia.

Pallo täytti miehen koko tuvan, 

mutta sai se täyttääkin.

Sitten mies sanoi: 

Nyt laadin matkakreitin. Sitten lähden.

(Mies joka halusi nähdä koko maailman)

Martha Hunt by Guy Aroch for So it goes / Full Story

Kaarina Helakisa
-
Lasilinna


Otava, 1986

When covers speak

Harhailua kansikuvametsässä

 

 (Kirjauduin Goodreads:iin, 

virtuaaliseen kirjametsään,

löydänköhän koskaan ulos?

tarvitseeko minun?)

Bleu, blanc, rogue / minussa on aivan hiljaista

JOKUNEN SODAN PÄIVÄ

& muita graffiitteja

Israel, kapitalistinen tasku

kommunistisessa vaipassa

(joka koko ajan luopuu auringossa)

Halleluja diese Tasche

(sanoi tasku ja tunki itsensä täyteen rahoja)

Espanja Aurinkokivi

pelkkää aurinkoa ja kiveä

ja aina yhtä köyhiä

oli järjestelmä mikä tahansa

ja ryöstettiimpä ketä tahansa.

Köyhyys on eräs tapa olla köyhä

raamatun suosittelemalla tavalla:

ajatellaan että rikkaus on este, 

ja kai se onkin hyvin usein.

Mitä rikkaat tekevät:

nylkevät maanvuokraajia mitäpä muuta

analysoivat hellästi aterioitaan

valikoivat ja nielevät ostereita osterioissa

(muistanpa ovelan talonpojan

joka sodan aikana myi meren hedelminä

ihmisten Silmiä)

Ajattelin (melko sekavasti)

rikkaiden liigoja köyhiä vastaan,

köyhien liigoja rikkaita vastaan

kun kuljimme ikkunan ohi

jossa outoa kyllä oli Kirjoja.

Eihän niitä täällä kukaan lue

nuokin ovat pölystä harmaat

ei silti: Muerte de Kennedy

ja sen rinnalla avattu Goytisolo

Juegos de manos Käsien leikit siis Korttien

Romukaupan edessä oli rautainen tuoli

niin ruma ja ikuinen että sen olisi voinut vaikka ostaa

ja sen berberin ikkunassa oli kiviä

ruusukvartsi ja suunnaton ametisti

Minä sanoin: Se parantaa hysteriaa

Hän: Taikausko on hulluutta

Minä: Mutta se parantaa myös taikauskon

Menin (kaikkia pahoja enteitä väistellen)

viistoon yli kadun, vaikka ne enteet

olivat jo minussa

Tapettu kissa oli heitetty rotkoon

Oliko se minun kissani mistä minä tiedän 

mutta sitä oli tapettu minun unissani jo kolmesti

Ja sitten se koira joka oli sidottu vankkureihin

liian lyhyen narun päähän oliko se minun koirani

kyllä kai koska kuristi niin helvetisti

Ja sitten se lapsi jonka kettu oli raadellut ullakolla

Ja se Jeep joka syttyi Cadizin tiellä 

ja se juna joka katkesi Segovian sillalla

ja se toinen jossakin Saigonissa

Otsikkoja nousi eteeni

MOURIR POUR AKABA

KRIEG DER HUNDERT STUNDEN

GUERRE ECLAIR

JORDANIEN FÖRLORANDE MEST

POSITIVT REAKTION I HELE VERDEN

soitti pikkupaavin urkuposetiivi

Ja sitten kuvia sitä jokapäiväistä raakaa

realismia jota rotaatiot työntävät ja myyvät tonneittain

Näihin lehtiin voisi tukehtua Suuni on täynnä siipiä

Eikö ilmassa ole muka enkeleitä Joku tuaregi

on tapettu seinän viereen

ja kuivuu auringossa kuin Guadalquivir

Tankkeja erämaata tyhjiä kenkiä täysiä tankkeja

Kaikki ilmansuunnat paloivat

Tämähän on kuin Ragnarök Nyt se on sitten alkanut

hyväjumala eivätkö ne osaa sosialisoida kunnolla

muurahaisetkin tekevät sen taitavammin 

(mutta ne ovatkin sosialisoineet jo 30 miljoonaa vuotta, 

Platonin Valtion nostoväki ei ole sen paremmin organisoitu)

!USA POIS VIETNAMISTA! JOHNSON GO AWAY!

sanoi joku torvi Hyde Park- tyyppisessä tilaisuudessa

ja Nalle Puh -yhtye soitti kuin luita olisi sahattu

Ja sitten taas uusia nootteja, Kobenhavn:

i Ho Bo et bombekrater i bombekrater ti soldater

- - -

Nyt poliisi nosti kätensä  menin

läpi portin ja seinän 

ja taas (viistoon) kadun yli

menimme Cantoniin   Maa kiertyi koko ajan altani

kuin veitsi (läpi sydämen) hitaasti pyörien

Astuin pieneen huoneeseen joka oli maalattu

hyvin punaiseksi ja kosteaksi

sydämeen niin laajaan ja kylmään

kuin olisin saanut vadillisen jäitä

Kadun kaikki tarjoilijat toivat kilvan Kieltä & jäitä

All the fools rush in

ja minä istun yhä pöydässä

minussa on aivan hiljaista

ja syön sitä kauheata päivällistä

Kielten Makedoniaa

joka koko ajan muuttuu kirjaimiksi

töherryksiksi minun seinilleni

en tiedä miksi

Eeva-Liisa Manner

Fahrenheit 121

Tammi, 1968

Marthe Wiggers by Toby Knott for Stylist France

Puh, pah, Suomalainen pelistä pois?

Sitä mitä tapahtuu linnuntietä 397 kilometriä Helsingistä länteen, ei kannata jättää huomiotta.

Pieni, ei monenkaan merkin pituinen uutinen Markkinointi&Mainonnan lähettämän sähköpostiuutiskirjeen mukana havahdutti eilen:

  "Adlibris ryhtyy rakentamaan kirjakauppaketjua"

Se mikä luotiin pilveen, laskeutuu mantereelle.
Se mikä luotiin kivijalkaan, etääntyy ilmakehään.

 Yritysmaailmassa ei tunneta armoa. Vilunkipeliä osataan pelata ja julkilausuttuja, katteettomia lupauksia suolletaan lihamyllystä kuin possua Wotkinsin tehtaalla.

 Bonnier on yksi shakin kuninkaista. Heidän omistamansa MTV on tullut maahamme 50-luvulla, he tulivat ja ostivat Tammen 1996, Sanoma myi heille WSOY:n 2011. He perustivat suomeen Olivia-lehden 2007, Divaanin 2008, Evitan 2010 ja Costumen 2012. Evita haudattiin yt-hengessä 2013, loput kolme osti kilpailija Aller vuonna 2014 ja sarjamurhasi kunkin lehdistä yksi kerrallaan. Olivian viimeinen numero ilmestyi tänä syksynä.

 Bonnier on taktinen. Hyökkäys toteutetaan sotilailla, läheteillä ja hevosilla. Syödään toisen valtion kuningattaret. Jos maaperä ei tunnusta voittoa, peräännytään yhtä nopeasti kuin on tultukin. Raajarikkoiset sotilaat ostaa vastustaja puoleen hintaan.
Rakennetaan Troija, otetaan oppia Ameriikasta, mitä Amazon ensin sitä Adlibris perässä. Soluttaudutaan seuraavaan kohteeseen lähettämällä lähetti edellä. Näytetään mallia omalla pelilaudalla, harjoituskentällä. Tukholmassa on tilaa. Kohta on Helsingissäkin sille, jolla on varaa asettaa nappulansa ruudukkoon. Ja Bonnierillahan on. Ostivathan juuri sen Akateemisenkin.

 Mahtuuko meille Otavan omistaman Suomalaisen Kirjakaupan pelikentälle toinen kirjakauppaketju, joka sanojensa mukaan myy samalla hinnalla jalassa kuin pilvessä? Mahtuu. Mutta silloin Suomalainen joutuu shakatuksi ja häntä uhkaa matitus. Samoin käy Kansalliselle kirjakauppaketjulle Turussa.

 Verkkainen maanantai - postaukseeni tukeutuen, uskaltaisin sanoa Suomalaisen myyvän noin 25% kalliimmalla kuin Adlibris. Kauppa ei myöskään tarjoa kahvilapalveluita, saatikka DNA-henkistä verkko-osto opastusta varttuneimmille asiakkailleen kuten naapurimaan juuri avattu putiikki mainostaa tekevänsä. Onneksi värityskirjat kuulemma tekevät kauppansa, joten pysyy Suomalainenkin leivässä.

 Ja mitä tarkoitin soluttautumisella? Lähetti edellä. Kuka on kuullut naisesta nimeltä Marjo Tuomikoski? Adlibriksen yksi avainhenkilöistä, tituleeraa wikipedia.
Syksyllä 2014 Tuomikoski on nimitetty Adlibris Finlandin toimitusjohtajaksi ja saman vuoden lokakuussa hänen valitaan jäseneksi Kirjakauppaliiton hallitukseen. Ei kukaan häntä ole huomannut, paitsi Ylöjärven Uutiset. 

 Jos nyt olisin Otavan housuissa, tekisin äkkiä jotakin oman ketjuni hintatasolle, ideoisin uusia tapoja lähestyä kuluttajaa, järjestäisin iltaisin lukupiirejä koska kahdeksaltahan liike jo muutoinkin sulkee ovensa. Enemmän vetonauloja, Keekki keikalle ja Antti Holma lausumaan kauheimpia runoja. 

 Tai sitten olisin nöyrä ja myisin myymälät ja henkilökunnan Bonnierille ja toivottaisin Adlibriksen tervetulleeksi maaperällemme.

 Laulaisin Kirkan äänellä:

   Den glider in,
   Den glider in, 
   Den glider in i mål igen.
   Vi ska kämpa, vi ska ge
   alt det vi har.
   Vi ska ta guld igen.


  Tämä on ennustukseni. Jos tämä käy toteen, taputan itseäni olalle ja tarjoan itselleni glögit tähtitortuilla.

  Linnuntie on lyhyt. 

  Olemmehan me sen jo vaateteollisuuden puolella huomanneet.

Shakkitarina

Czentovic ei koskaan päässyt siihen, että hän olisi pelannut ulkoa ainuttakaan
shakkipeliä – tai niin kuin ammatimiehet sanovat: pelannut sokkona. Häneltä
puuttui täysin kyky asettaa shakkiruudukko mielikuvituksen rajattomaan tilaan.
Hänellä täytyi aina olla edessään käsin kosketeltavissa mustavalkoinen,
kuusikymmentäneljäruutuinen ja kolmekymmentäkaksinappulainen neliö.

Koko elinaikani olen ollut kiinnostunut ihmisistä, jotka palvovat

vain yhtä aatetta, mihin ovat kokonaan keskittyneet. Mitä enemmän

joku ihminen supistaa ahtaan näköpiirinsä yhdeksi pisteeksi, sitä

lähemmin hän luulee koskettavansa äärettömyyttä.

Vihdoin ja melkein jo sallitun harkinta-ajan lopussa

päätimme uskaltautua siirtoon. McConnor kosketti

jo sotilasta työntääksen sen viimeiseen ruutuun,

kun hän äkkiä tunsi käsivarteensa tartuttavan 

ja joku kuiskasi hiljaa ja kiivaasti: 

>>Jumalan tähden! Ei niin!>>

Vaistomaisesti käännyimme kaikki ympäri.

Noin neljäkymmentäviisivuotias herra, 

jonka kapeat kasvot jo aikaisemmin

kävelykannella olivat kiinnittäneet

huomiotani omituisella, melkein

liitua muistuttavalla kalpeudellaan,

oli varmaankin viime minuuttien aikana

miedän kohdistaessamme kaiken tarkkaavaisuutemme

pulmatehtäväämme astunut luoksemme. 

Nopeasti hän lisäsi vaistoten katseemme: 

>>Jos te nyt korotatte sotilaan kuningattareksi,

hän syö sen heti lähetillään.

Teidän pitäisi vetää ratsu takaisin.

Mutta sillä välin hän kulkee vapaalla sotilaallaan d7:ään, 

uhkaa teidän tornianne, 

ja vaikka shakkaatte ratsullanne, 

häviätte yhdeksän tai

kymmenen siirron jälkeen.>>

Tätä minun onnenaikaani, jolloin pelasin päivittäin säännöllisesti joitakin tuon kirjan sadastaviidestäkymmenestä pelistä, kesti noin kahdesta ja puolesta kolmeen kuukauteen.
Sitten jouduin odottamatta kuolleeseen pisteeseen. Yhtäkkiä olin uudelleen tuossa samaisessa 'ei mitään' tilassa. --- oli olemassa vain yksi tie tällä eriskummallisella harhapolulla : Minun täytyi koettaa pelata oman itseni kanssa tai pikemminkin omaa itseäni vastaan.

Jos nyt musta ja valkoinen muodostavat yhden ja saman persoonan, niin tuloksena on mieletön tila : yksien ja samojen aivojen pitää tietää jotakin ja samalla olla tietämättä sitä, että ne valkoisena puolueena voisivat käskystä täysin unohtaa sen, mitä ne minuuttia aikaisemmin mustana puolueena olivat tahtoneet ja aikoneet. Sellainen kahteen suuntaan tapahtuva ajatustoiminta edellyttää oikeastaan tajunnan täydellistä kahtiajakoa, aivotoiminnan mielivaltaista kirkastamista ja himmentämistä, niin kun jossakin mekaanisessa laitteessa. Se, että haluaa pelata itseään vastaan, merkitsee siis shakkipelissä sellaista paradoksia kuin hyppääminen oman varjonsa yli.

Tilda Swinton by Craig McDean for Another

Tohtori B. nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Näytti siltä, kuin jokin sekava muisto olisi väkisin painanut häntä. Taas näkyi hänen vasemmassa suupielessään omituinen nykäisy, jota hän ei voinut hillitä.

Shakkitarina

–

Stefan Zweig 

Gummerus°Kompassikirja

1966

Suom. Aina Oksala 

Saksankielinen alkuteos: Schachnovelle

Verkkainen maanantai

Kello kymmenen jälkeen aamupäivällä, kun pääkaupunkimme ilmanlaatu on juuri parantunut asteittain katoavasta aamuruuhkasta, astelen myssy takakenossa Aleksanterinkadun kellon alta, moniväristen italialaisten kermajäätelöpallojen ohi Stockmannin aulaan. Kemikaaliosastolla tuoksuu pistävä saniteettitiloihin lukeutuva keinokirsikan haju. Laitostyöläisten lattioidenpesun työnjäljen siis  haistaa yhä.

Kipitän permanentatun infopisteen neidin sekä liian tummaa meikkivoidetta ja liian usein kulmakarvojaan nyhtävän sushi-pisteen myyjän ohitse välikerroksen suklaatiskin ja joulun konvehtilavojen vierestä kaltevalle käytävälle. Laareista pursuavat kihartimet tuntuvat unohtuneen asiakkailta iäksi ja entisen Ordning&Reda osaston tilalla velloo alkeellisesti sademetsää muistuttava hehtaari planttuja.

Muistelen millaisia olivat vanhan Herkun kassat ja ikuinen ostoskärryillä koheltamisesta syntynyt äänimaailma. Vielä tallella sentään ovat pienet liukuportaat Akateemiseen. Jostain niitten takaa pääsi aiemmin siihen autohissiin, joka pyöri oman akselinsa ympäri.

Katselen helpottuneen myötätuntoisesti lehtiosaston hyllyjä ja mietin sitä armonaikaa, jonka tilan uusi omistaja Bonnier Books pienlehtijulkaisujen myymiselle langetti. Tosin hirsipuuta odottavan aika on kitkerää ja tuoksuu sekin eittämättä tölkkikirsikoille.

Vaikka kuvassa onkin Keltaista kirjastoa niin liukuportaiden vierustan paraatipöytä on täynnä Finlandia-ehdokkaita. Vieressä Juniorit.
Sataseitsemänkymmentäseitsemän euroa ja neljäkymmentä senttiä tämän vuoden kuudesta teoksesta yhteensä. 177,40€
Raha on pienesti yli 10% nettopalkastani.
Kallein on Markku Pääskysen Sielut 34,90€ Halvin Hotakaisen Henkireikä 24,90€

Olen huojentunut hinnoista. Ja koska olen virttynyt ja vanhoillinen pipopää, käännän hinnan markoiksi vanhan litanian 5,94573 mukaan enkä välitä vaikka inflaation myötä euron arvo olisi pudonnut alle viiden. Tuhatviisikymmentäneljä markkaa ja seitsemänkymmentäseitsemän penniä.
1054,77 mk

Adlibriksessä pääsee halvemmalla.
Finlandia sekstetti yhteensä 139,40€
Siellä kalleimmat neljä maksavat 23,90€ kpl ja halvimmat kaksi 21,90€
Pääskysen saa siis 11€ halvemmalla Bonnierin omistamasta verkkokaupasta kuin saman mediajätin kivijalkaliikkeestä.

Olen jotenkin assosioinut elitistisen Stockmannin kyljessä kehräävän Akateemisen olevan kallein kaupustelija, mutta Otavan omistama Suomalainen kirjakauppa rikkoo mielikuvani:

Pääskynen: 37,95€
Ahava: 33,95€
Lassila: 29,95€
Lindstedt: 29,95€
Rajala: 27,95€
Hotakainen: 24,95€

Nopea lyhyt matikka: 184,70€

Nykyään "kolmen" suurimman kustantamon Otavan sekä Tammen+WSOY:n (lue Bonnierin) yhteisomistukseen kuuluvasta SSKK:sta (Suuri Suomalainen Kirjakerho) saa
10% alennuksella kuusikon yhteishintaan 170,70€


Minua häiritsee tämä hintasirkustelu ja menen kustantajien omille verkkosivuille;

Teos kustannuksen verkkokaupassa Lassila & Lindstedt 31,90€ kpl. Kaksi euroa kalliimmat kuin Suomalaisessa.
Bonnierin alaiset WSOY:n ja Tammen sivut ohjaavat #kirja - palveluun joka ohjaa ostoaikeissa olevan Adlibrikseen tai Suomalaiseen. Rajala ja Pääskynen lukeutuvat heihin.
Siltalan sivuilla ei ole mitään mainintaa Hotakaisen ehdokkuudesta, eikä kirjaa ole liioin myynnissä heidän pikakirjakaupassaankaan...
Gummeruksen mobiilisivusto ei anna minun ladata teoksia niin että pääsisi Ahavaan käsiksi. Joudun luultavasti tyytymään taas Adlibrikseen...


Turhuuden turhuutta. Ja kallista. Lakkaan vertailemasta hintoja isoimpien tarjoajien välillä. Tukeudun kuitenkin ostoksissani aina pientilallisiin, vaikkakaan niistä rahoista ei yksikään elinkeinokseen kirjoja kirjoittava kirjailia hyödy senttiäkään. Tunnen siitäkin piston sydämessäni. Mitenköhän kaiken saisi sujumaan oikeudenmukaisemmin?

 Jätän Akateemisen, vaikkakin kakkoskerroksen lastennurkkaus houkuttelee jäämään lämpimiin sisätiloihin marraskuun harmauden vastapainoksi.

 Kassissani kirjanmerkkinä toiminut lappuneen lupaa Kummisedän divarista Uudenmaankadulta -20% alennuksen ostoista. Pientä tihkua Ruttopuiston kohdalla, jossa Ylen pakettiautosta on ulostautunut mies jalustan sekä kameransa kanssa. Katselen Saksalaisten sotilaiden haudan muistomerkkiä ja siinä harmaata polvistuvaa nuorukaista. Koukkaan Annankadun kautta Uudenmaankadulle todetakseni ettei kohteeni myyjä ole vielä vaivautunut paikalle. Hagelstamilla ollaan jo hereillä vaikka avausaika on molemmilla kaupoilla sama.

 Tervehdin vanhaa myyjätärtä ja katoan vasemmalle ylätilan takahuoneeseen. Mietin joululahjoja kun katselen riveittäin paksuja antiikki- ja arkkitehtuurikirjoja ja päätän jättää asian seuraavan palkkaerän huoleksi. Kirjamessut on purettu ja vaikka siitäkin on jo kaksi viikkoa on lattiapinta-alalla useita pinoja niteitä päällekkäin menossa jonnekin. Löydän joitakin lompakolleni sopivia yksilöitä ja törmään Ahavan Finlandia-ehdokkuusteokseen Taivaalta tippuvat asiat 7€:lla. En kuitenkaan osta, en nyt saa kielestä kiinni.

Päädyn kirjaan jonka välistä löydän lehtileikkeitä. Kirja on painettu 1970, joten Lassi Nummen sekä Aila Poukkulan arvostelut ovat varmasti samalta vuodelta.

 Puhelimeni akku on loppunut joten tarvitsen paikan jossa sitä saisi ladattua. Olenhan siis töissä. Ja alati tavoitettavissa. Ja onhan nyt maanantai. Työpäivä.

 Korvapuusteja myyneen vahnan rouvashenkilön kahvilan tilalle, Kummisetää vastapäätä, on tullut uusi kreikkalainen paikka. Astelen sisään ja puhuttelen keski-ikäistä miesmyyjää automaattisesti englanniksi. Hämmennyn itsekin ja ärsyynnyn siitä, että kahvilavalintani perustuu nyt siihen, voiko siellä ladata puhelinta. Kysyn sitä silti ennen kuin tilaan. Helpotuksekseni kokopuisen penkin alta löytyy kaksipaikkainen pistorasia. Hymyilen, tilaan kahvin ja hyvännäköisen sämpylän ja istudun nurkkaan nojatakseni isoon koristetyynyyn. Akkuvalo saa itseensä vihreää väriä. Vastailen joihinkin viesteihin, meileihin. Minulle tuodaan tarjottavat. Sämpylän välissä on piparjuurta, pieni erikoisuus joka sopii juuri tähän hetkeen. Taustalla seurue hälisee kreikaksi. Uppoudun Beckettiin. Ketään ei tunnu häiritsevän että olen hautautunut nurkkaan, pipo silmillä. Jossain vaiheessa myyjä kysyy piparjuuresta, että eihän ollut liian tulista, kun hän unohti mainita että sitä on. Ja että olenko suomalainen. Vaikka hänkin puhui suomea niin jatkoimme silti lopun ajan kommunikointia englanniksi. Hassua. Avaat pelin johonkin oletukseen liittyen ja vaikka matkan varrella mutka suoristuvatkin, on silti tutumpaa jatkaa avauksessa oletetulla tavalla.

 Katson ikkunasta kun vastapäisestä porttikongista virtaa ulos ulkomaalaisia. Näyttävät mahdollisilta turvapaikanhakijoilta. He ovat siististi pukeutuneita ja kantavat mukanaan maattomuuden tunnusmerkkiä, ruudullisia pakolaiskasseja. Toivon että heillä on kaikki hyvin. Samalla mietin kotikuntani Spr:n Konttiin lahjoitettuja vaatteita. Kuinkakohan moni prosentti niistä on tyylillisesti suoraan 90-luvulta ? Sellaista retkua, mitä kukaan metroseksuaalia hipova pakolaispoika ei suostuisi edes maksusta pukemaan päällensä. Ja sitten mietin vastapuolta. Lahjoittajaa, joka on kotonaan pohtinut että on se tämä Erkin talvitakkikin maksanut silloin monta sataa markkaa ja on se kyllä hyvä ja lämmin. Miten kulttuurit ja ajattelunormit ja sota-aika ovat kaikki meihin vaikuttaneet ja miten näemmekin asiat usein niin eri valossa.

 Puhelimessani on jo tarpeeksi akkua ja maitovaahdon jäänteet killuvat marikuosisen kupin pohjalla. Kiitän ja poistun autojen välistä kadun yli kohteeseeni. Lattia on vielä sekaisempi kuin edellisessä liikkeessä. Tuntuu siltä kuin kirjamessut sekoittaisivat pienen divarin hyllyjaottelun viikoiksi ja levittäisivät lonkeronsa lattioille. Hyllyissä on valtavia aukkoja. Levylaatiokoita ja dvd eriä tukkimassa kävelyväyliä. Myyjä, iloinen kiharatukkainen nuorimies, suo minulle leveän hymynsä. Juttelemme hetken messuista, kivijalkaliikkeistä, nettimyynnistä. Hän virkkoo, jos ei paljoa valehtele, että 50% heidän myynnistään tapahtuu netin kautta. Takatiloissa kauan kohnannut mies tulee kassalle ja heiluttaa kädessään kellertävää nidettä. Tätä hän on etsinyt kauan, lähes 30vuotta, ja nyt se löytyi: ensimmäinen Saimaan vesistöstä koskaan tehty väitöstutkimus. Hän on niin onnellinen löydöstään, että pyytää myyjältä saada lupaa juoda termarissaan mukana tuomat sumpit liikkeessä ennen lähtöään. Kun mies esitelmöi nuorukaiselle Saimaasta kahvit kourassaan valun hälyn keskeltä takatilaan katsomaan muita hyllyjä.

 Kahdeksalla eurolla vuodelta 1967. Lupaan kiharaklopille palata vielä ennen jouluaattoa.

 Tämän hankintani jälkeen maanantai jatkui Fredrikinkadulta Bulevardille ja rantaa kohti töihin palaten.
Miettien, miten onnelliselta pienet asiat näyttivät isoon tavarataloon verrattuna, miten asiakaspalvelu on hellyyttävän persoonallista katutason liikkeissä ja miten paljon enemmän sain tästä ja säästin, kuin olisin kuluttanut yhteen finlandiateokseen, yhteen suupalaan ja yhteen kahvikuppiin Akateemisessa.

Syksympään kun päästään näin,

itätuuli hyökkää päin,

tihkuttaa ja loiskuttaa,

kastuu ihmiset ja maa.

Toiset kastuu suojattaan,

toiset kastuu suojassaan,

kolmannetkin kastuu

ilman aikojaan.

Talvi hutkii kaiken maan

pohjatuuli ruoskallaan.

Silloin hyppää vaatteisiin

villaisiin ja lämpimiin!

Vaan ken vielä sipsuttaa

yllään silkin hahtuvaa,

totisesti nenän 

siniseksi saa.

Topiaan Säälaulu

(siitä vaaleanpunaisesta kirjasta)