Haltiatar, vähäverinen ja pelakuu ikkunalaudalla

Kun ainekirjoitustunnilla piti kirjoittaa

aiheesta  Vastaisuuteni, Maria kirjoitti:

haltiatar. Minusta tulee haltiatar.

Ei ihmisistä voi tulla haltiattaria, opettaja

sanoi ja nuhteli Mariaa. Maria katseli

opettajattaren pieniä mustia viiksiä

ja fasaanin mieleen tuovaa pään kääntelyä

ja irvisti kätensä suojassa salaa.

Tiedän itse paremmin.

Maria oli mielissään jos piirustustunnilla

maalattiin kukkia, hiisiä, velhoja ja keijukaisia. 

Aina hän niiden joukkoon piirusti haltiattaren 

ja sille omat kasvonsa. Sellaista opettajatar

ei voinut mennä kieltämään, mutta ei hän

liioin Marian kuvia kiitellyt, pudisti vain päätään 

ja käski Marian lisätä kuvaan pari tonttu-ukkoa. 

Maria ei totellut. Hänen kuvansa oli valmis

ja hyvä. Hän tiesi.

Kun piitustustunnilla oli piirrettävä kuva

"Viime syksynä haravoimassa" tai

"Kun autoin äitiä", Marian työt

menivät piloille. Sen kaltaiset aiheet

olivat hänestä typeriä ja mitättömiä.

Piirustuksista tuli harmaita ja sateen

liuottaman näköisiä, ja Maria repi ne

silpuksi ja varisti hiutaleet roskakoriin.

Opettaja jätti hänet jälki-istuntoon ja

torui naakan äänellä.

(Lasilinna)

Oli kerran pieni mies.

Niin, oli siis vähäverinen ja luiseva mies, 

jolla oli tupsuinen hiuspehko, 

pelakuu ikkunalaudalla, 

parta hapero ja luonto hyvänsävyinen. 

Ja tällä miehellä, juuri tällä miehellä

oli jotakin, mitä kenellä tahansa

ei nykyään ole, ja se oli jotakin sellaista, 

mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Hänellä oli unelma.

Koko ikänsä pieni vähäverinen mies

oli ajatellut pääministereitä ja

pikajuoksijoita, kaunottaria ja

kuninkaallisia, jotka kapsäkkeineen

sen kuin matkasivat maailmaa 

näköradiossa pirssiautoilla 

ja joista sanottiin: Hän,

hän se on nähnyt koko maailman!

Ja haperopartainen pieni mies

ajatteli: He vasta ovat onnen pekkoja.

Heidän housuissaan tahtoisin olla.

Minä tahtoisin näet myös nähdä koko maailman.

- - -

Hankin siis, sanoi pieni kalvakka mies

tupasessaan, pelakuun lehtiä nyppien,

hankin siis suurensuuren karttapallon.

Mutta sellaisia ei ollut myytävänä kaupassa.

Pallo piti siis teettää.

Hän teetti sen mantelimassasta, 

sillä hän oli pohjaltaan säästäväinen mies.

Sellaisen pallon voi käyttää toiseenkin

kertaan, hän arveli.

Palloa laatimaan oli palkattava maantieteilijä, 

kondiittori, kuvanveistäjä ja puuseppä.

Onneksi pienellä miehellä oli rahaa.

- - - 

Marsipaanisen karttapallon tekemiseen

kului kaksikymmentä senttaalia manteleita

ja saman verran sokeria 

sekä sata tiuta kananmunia.

Pallo täytti miehen koko tuvan, 

mutta sai se täyttääkin.

Sitten mies sanoi: 

Nyt laadin matkakreitin. Sitten lähden.

(Mies joka halusi nähdä koko maailman)

Martha Hunt by Guy Aroch for So it goes / Full Story

Kaarina Helakisa
-
Lasilinna


Otava, 1986

Hämärän valo

Vastaus kasvaa kuin kevään valo.

Pöytälaatikossa on jotakin, tärkeää.

Muistan sen, hitaasti.

Turhaan suret: istut valoisassa huoneessa

tuijotat pimeään ikkunaan.

Kivi putoaa, mutta puu kantaa tuulen, ja linnut.

Ja talven. Puulla on lumen paino, kivellä kiven.

Istumme yön valaistussa salissa,

jossa kristallit hehkuivat ja soitto soi.

Hän ei halunnut tanssia jalkansa vuoksi,

hän täytti lasini valkoviinillä,

jossa lamput poreilivat ja minä join sen hitaasti,

sillä minun edessäni hän sen tarjosi.

Elektroninen musiikki kutsui,

papyrusrulla joka purkautuu niin nopeasti,

että muinaiset merkit vilistävät oudossa järjestyksessä.

Ja mustatakkiset miehet tarttuvat siihen,

vievät perhosnaiset lattialle,

kaikin raajoin tiukasti pidellen.

Mutta hän istui seinän vierustalla

ja me puhuimme, kristallit lähtivät lentoon

ja tulikärpäset

polttavat liinaan pyöreän reiän.

Istun rinnalla

tanssista poiskutsuttuna, ¨

ja puhuin sanani hiljaisuuden nuottiviivastolle,

joka soi.

Soitat pianoa pimeässä huoneessa mustilla koskettimilla,

haluat tulla nähdyksi silmät kiinni.

Ihmisiä kalasti. Ihmisenmuotoisia kaloja sai,

silmättömiä, kelpaamattomia.

Ihmisiä minä kalastan, en heidän ääniään,

äänettömyyttään.

Kun saalis on laskettu, ei jää yhtäkään.

Etsit pimeästä kaltaistasi.

LENINKI

Villan, naftaliinin ja lattiavahan tuoksuinen eteinen työntää häntä ovea kohti. Hän haluaisi jäädä sinne, hämärään, työntää päänsä naulakossa roikkuviin tyhjiin takkeihin. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Jos hän kääntyisi, hän näkisi kuvansa peilistä, jonka soikiossa hohtaa salista tulviva valo. On vain kynnyksen kapea kannas, joka on ylitettävä.

  Ovensuussa hän tietää olevansa väärä.

  Hän tietää sen, on aina tiennyt, se on ollut hänessä kuin hiilihappokupla, joka pyörii kohti pintaa.

  Leninki on väärä. Se on vaaleanharmaa, polyesteriä, joka poimuilee vyötäröltä laajoina laskoksina. Löysät, pussimaiset hihat, tiukat mansetit ja tiukka kaula-aukko, jota somistaa leningin kankaasta solmittu rusetti. Myös miehustan pienet pyöreät napit on päällystetty leningin kankaalla. Eikä leninkiä voi riisua.

   Kristallikruunujen prismat säihkyvät kuin punaherukkapensaan kasteiset kukat auringossa. Lamput on sytytetty, vaikka ikkunoista vielä virtaa valoa. Valoakvaariossa huojuu ja keinuu ihmisiä, pitkiä, tummia ja rentovartisia. Hän ei kuule ääniä, hän näkee näkymättömän virtauksen aiheuttaman liikkeen ja hän näkee suut, jotka hitaasti avautuvat ja sulkeutuvat. Hän ajattelee pelastusta niin kuin hän pikkutyttönä oli rukoillut kokeissa ja hiihtokilpailuissa ja myöhemmin lentokoneessa. Jos en kuule, minä näen, ja jos en puhu, minua ei nähdä, hän ajattelee. Hän puristaa vaaleanpunaisella maalatun suunsa suppuun. Hän irrottaa kämmenensä ovenpielestä astuakseen askeleen salin sisäpuolelle, lattialle joka on tehty nelikulmaisista parkettilaatoista.

  Hahmot kiteytyvät valousvasta, niille ilmestyy pää, vartalo ja raajat suiden lisäksi, pituus, paksuus, jopa hiusten ja silmien väri. Mutta vaatteita hän katsoo.

  Mustaa. Naisilla on mustaa, kapeata, siletä mustaa, joka jättää ihon vaaleaksi ja hohtavaksi. Kurkkuun tarttuu vihne. Vaaleanharmaa, liehuva polyesteri on vääristä väärin.

  Kangas hänen pohkeillaan; sulkia, sadoittain siirottavia sulkia, toisiinsa tahmautuneita untuvanukkasia, höytyvää, yhtä pöllytystä, kahinaa, räpiköintiä, kotkotusta ja pieniä kimeitä kirkaisuja. Hätääntyneenä hän vilkaisee ympärilleen, mutta kukaan ei kuule. Ankeriaismaiset naiset aaltoilevat soljuvasti. Mustat, ohuet, kiiltävät naiset. Miehet seisovat kuin pylväät, mutta naiset aaltoilevat ja koko sali keinuu heidän mukanaan.

  Hänen on pysähdyttävä, kerättävä helmansa, nieleskeltävä. Hänen on vedettävä henkeä sukeltaakseen. Suu kiinni, silmät auki hengittämättä. Astuessaan parketille hän muistaa auton alle jääneen pulun: verta, massaa ja harmaat sulat, jotka kiiltelivät sateenkaaren väreissä.

Lukittuun huoneeseen putoilee puhetta sana kerrallaan, 

isoja ja pieniä kirjaimia, tähtiä.

Miksi minun täytyy yksinäni pitää pystyssä

taivaan mustaa telttaa?

He sanovat painokkaasti >Yhdistynyt Kansakunta>, 

mutta kuiskaavat nimeni.

Avaimen saat, kun mahdut avaimenreiästä.

Aymeline Valade by Thomas Whiteside for Harper's Bazaar Spain. Full story.

Hämärän valo

Kristina Carlson

Otava

Esikoisteos

1986