Kun ainekirjoitustunnilla piti kirjoittaa
aiheesta Vastaisuuteni, Maria kirjoitti:
haltiatar. Minusta tulee haltiatar.
Ei ihmisistä voi tulla haltiattaria, opettaja
sanoi ja nuhteli Mariaa. Maria katseli
opettajattaren pieniä mustia viiksiä
ja fasaanin mieleen tuovaa pään kääntelyä
ja irvisti kätensä suojassa salaa.
Tiedän itse paremmin.
Maria oli mielissään jos piirustustunnilla
maalattiin kukkia, hiisiä, velhoja ja keijukaisia.
Aina hän niiden joukkoon piirusti haltiattaren
ja sille omat kasvonsa. Sellaista opettajatar
ei voinut mennä kieltämään, mutta ei hän
liioin Marian kuvia kiitellyt, pudisti vain päätään
ja käski Marian lisätä kuvaan pari tonttu-ukkoa.
Maria ei totellut. Hänen kuvansa oli valmis
ja hyvä. Hän tiesi.
Kun piitustustunnilla oli piirrettävä kuva
"Viime syksynä haravoimassa" tai
"Kun autoin äitiä", Marian työt
menivät piloille. Sen kaltaiset aiheet
olivat hänestä typeriä ja mitättömiä.
Piirustuksista tuli harmaita ja sateen
liuottaman näköisiä, ja Maria repi ne
silpuksi ja varisti hiutaleet roskakoriin.
Opettaja jätti hänet jälki-istuntoon ja
torui naakan äänellä.
(Lasilinna)
Oli kerran pieni mies.
Niin, oli siis vähäverinen ja luiseva mies,
jolla oli tupsuinen hiuspehko,
pelakuu ikkunalaudalla,
parta hapero ja luonto hyvänsävyinen.
Ja tällä miehellä, juuri tällä miehellä
oli jotakin, mitä kenellä tahansa
ei nykyään ole, ja se oli jotakin sellaista,
mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Hänellä oli unelma.
Koko ikänsä pieni vähäverinen mies
oli ajatellut pääministereitä ja
pikajuoksijoita, kaunottaria ja
kuninkaallisia, jotka kapsäkkeineen
sen kuin matkasivat maailmaa
näköradiossa pirssiautoilla
ja joista sanottiin: Hän,
hän se on nähnyt koko maailman!
Ja haperopartainen pieni mies
ajatteli: He vasta ovat onnen pekkoja.
Heidän housuissaan tahtoisin olla.
Minä tahtoisin näet myös nähdä koko maailman.
- - -
Hankin siis, sanoi pieni kalvakka mies
tupasessaan, pelakuun lehtiä nyppien,
hankin siis suurensuuren karttapallon.
Mutta sellaisia ei ollut myytävänä kaupassa.
Pallo piti siis teettää.
Hän teetti sen mantelimassasta,
sillä hän oli pohjaltaan säästäväinen mies.
Sellaisen pallon voi käyttää toiseenkin
kertaan, hän arveli.
Palloa laatimaan oli palkattava maantieteilijä,
kondiittori, kuvanveistäjä ja puuseppä.
Onneksi pienellä miehellä oli rahaa.
- - -
Marsipaanisen karttapallon tekemiseen
kului kaksikymmentä senttaalia manteleita
ja saman verran sokeria
sekä sata tiuta kananmunia.
Pallo täytti miehen koko tuvan,
mutta sai se täyttääkin.
Sitten mies sanoi:
Nyt laadin matkakreitin. Sitten lähden.
(Mies joka halusi nähdä koko maailman)
Oi, just nyt kovin tykkäsin tuosta ensimmäisestä, muistakin toki, mutta nimikaimana erityisesti ensimmäisestä!
VastaaPoista