Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teos. Näytä kaikki tekstit

tiistai 12. tammikuuta 2016

Teemestarin kirja

  Makasin vuoteellani ja kuuntelin roihukärpästen satunnaista, hidasta napsahtelua lyhdyn lasiseiniin. En olisi oikeastaan tarvinnut lyhtyä, sillä aurinko roikkui edelleen illasta raskaana kullanoranssina kuulaana horisontin yllä. Taivas sen ympärillä oli läpikuultava, ja viipyvä valo tihkui ikkunasta hyöneisverkon läpi huoneeseen. Kuulin talon toisesta päädystä vanhempieni vaimeat äänet, joihin käketyt sanat etäisyys hämärsi kuulumattomiin. Majuri Bolinin ja komentaja Taron vierailun jälkeen olin kuullut heidän puhuvan tällä tavoin melkein joka ilta, ja jälkeenpäin äiti valvoi aina paljon tavallista myöhempään. Hän yritti olla äänetön, mutta kuulin hänen liikkeensä ja näin hänen lyhtynsä himmeän hehkun oveni alla olevasta raosta, kun hän vaelsi keittiön ja työhuoneen väliä.
  Pitelin kädessäni yhtä talossa säilyneistä vahoista kirjoista, kertomusta matkasta läpi talven. Osasin sen ulkoa, ja sanat virtasivat sivujen poikki pakenevina, ajatusteni tarttumatta niihin. En ajatellut tarinaa. Ajattelin maailmaa, jossa se oli kirjoitettu.
  Olin usein yrittänyt kuvitella, millaisia entismaailman talvet olivat.




  Pimeyden tunsin: joka syksy kuukekrin tullen päivä ja yö kohtasivat vaihtaakseen paikkaa ja vuosi kääntyi talveen. Puolivuotisen hämärän aikana joka huoneessa paloivat suuret roihulyhdyt vuorokauden ympäri, ja musteensyvinä iltoina niiden rinnalle sytytettiin aurinkolamppuja. Tunturin laelta saattoi nähdä kaupunkien hehkun tummalla taivaalla: Kuolojärven etäisen mutta selkeän sädekehän idässä, kastelualueiden ja meren suunnalla, ja Kuusamon melkein näkymättömän kipinän kaukana eteläisessä horisontissa. Maa menetti vähäisen vihreytensä. Puutarha odotti auringon paluuta mykkänä ja paljaana.
  Kylmyyden kuvitteleminen oli kuitenkin vaikeaa. Olin tottunut pukemaan päälleni useamman vaatekerroksen pimeänä vuodenaikana, ja olin tottunut kantamaan turvetta kuivatulta suolta takkoihin ja kamiinoihin kun aurinkovoima tyrehtyi, tavallisesti pian keskitalven juhlan jälkeen. Mutta silloinkin ulkolämpötila putosi harvoin alle kymmenen asteen, ja lämpiminä päivinä kuljin sandaaleissa kuten kesälläkin.
  Kuusivuotiaana olin lukenut entismaailman kirjan, jossa kerrottiin lumesta ja jäästä. Olin kysynyt äidiltä, mitä ne olivat. Hän oli ottanut yhden paksuista ja vakavannäköisistä niteistään hyllyltä, jonne en siihen aikaan ylettynyt, ja näyttänyt minulle kuvia - valkoisia, hohtavia, pyöreitä ja teräviä muotoja vieraissa maisemissa, kirkkaita kuin kiteytynyt valo - ja kertonut, että ne olivat vettä, joka oli ottanut toisen muodon matalissa lämpötiloissa, olosuhteissa joita pystyttiin tuottamaan ainoastaan keinotekoisesti meidän maailmassamme, mutta jotka olivat kerran olleet luonnollinen osa vuodenaikoja ja ihmisten elämää.
  "Mitä niille tapahtui?" olin kysynyt. "Miksei lunta ja jäätä enää ole?"




  Äiti oli katsonut minua ja kuitenkin minun lävitseni, kuin olisi yrittänyt nähdä ajatusten ja sanojen ja vuosisatojen läpi, talviin jotka olivat poissa.
  "Maailma muuttui", hän oli sanonut. "Useimmat uskovat, että se muuttui itsestään, vaati omakseen sen, minkä aika oli täysi. Mutta paljon tietoa katosi Hämärän vuosisadalla, ja on niitäkin, jotka uskovat, että ihmiset muuttivat maailman, tahtomattaan tai tahallaan."
   "Mitä sinä uskot?" olin kysynyt.
   Hän oli ollut pitkään hiljaa ja sanonut sitten: "Uskon, että ilman ihmisiä maailma ei olisi sama kuin sen on nyt."
   Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi pettynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut. Kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.










maanantai 2. marraskuuta 2015

Muodonmuuttoilmoitus

Märkäniskainen koditon lähestyy meitä kielellään kolikkopyynnöt,
jolloin Napoleon ottaa taskuistaan lantin ja pienen hajuvesipullon.
Hän asettaa kolikon miehen mustuneille elämänviivoille ja suihkaisee
parfyymipilven tämän rinnuksille. Koditon yskii ja nostaa kätensä silmien
suojaksi.
  Helvetin lesbofriikki!
Poishuojuvan virtsan, hien ja viinan hajuun ujuttautuvat myski ja vanilja.
     (Napoleon)



Rouva Robinsonin hyvinmuodostetuneella tirskuvien lintupäiden
reunustamalla povella lepää medaljonkina kaulaketjussaan korsista
ja höyhenistä rakennettu pesä, ja sen sisällä yksi linnunmuna.
Mikä on tuo muna? Supistaan ja sipistään. Mistä pesä on rakennettu?
Höyhenet ylhäisten ja korret alhaisten rakastajien tyynyistä, kyllä
lesket tiedetään, sihisee eräs rouvista niin, että sylki lähes roiskuu
hänen suustaan.
(Punarinnat)    




Sitten Sylvia nostaa nenältään tahraiset lasit, pyyhkii ne puhtaaksi,
nähdäkseen kirkkaasti anatoimiamiehen kuvan. Tietenkin lihaksisto
pitää esittää miehenä, myös hienoimmat pihvit ovat uroksia.
Härän filee, senkin nauta. Mies liha, nainen rasva.
Tämä on heteroseksuaalinen maailmankuva.
Anatominen mies on pelkkää upeaa lihasta, kuten jumala – ei,
vaan evoluutio on määritellyt. Nahka mieheltä tietenkin puuttuu,
mutta täydellisyyttä ei voi vaatia keneltäkään. Sylvia ei ainakaan
ole täydellinen, hän katsoo alas, käsi puristaa vatsaa.
Sylvia tuntee painoindeksissään yksinäisyyttä ja halua:
nyt on saatava joku mies, melkein kuka tahansa mies, 
ehkä juuri tämä mies.
(Iho)


Kävelen kohti kuudessa rivissä kiiltäviä eväspakkauksia.
Ajattelen persikkakreemiä, mutten kenkään iholla. 
Kolikko sisään. Koneet ovat yksinkertaisia, ne joko 
toimivat tai eivät, tämä toimii. Ristiriidattomuudessaan
tämä toimii, keksipussi putoaa.
   (Matkatyyny)






Madame juoksuttaa Bettien hakemaan suuresta lippaasta
silkkinauhoja, niitä otetaan käteen kolme kerrallaan.
Alaston madame makaa pähkinäpuisella vuoteella ja haluaa
nauhoja liu'utettavan yllään. Bettie sivelee ihoa, aluksi
hitaasti, sitten nopeammin, kunnes hikipisarat juoksevat 
hiirinä hiusrajaan. 
  (Tuhkaa)

Stella Lucia by Camilla Åkrans for Vogue Japan


Anu Kaaja
Muodonmuuttoilmoitus

Esikoisteos
Teos, 2015

HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas 2015


Outoja tarinoita, surrealistisia performansseja.