Buster Keaton

Kolme

nimetöntä

ihailijakirjettä

Buster, en tiedä onko tämä edes kirjeen väärti,

mutta: aina kun yritän kietoutua itseni vällyihin,

olen tukehtua. En jaksa keskustella kanssani ja

ronkkia jotain autotallin perukoille kasaantunut-

ta rojua, jota kutsutaan minuksi. Ei kiinnosta!

Paljon uteliaampi olen vieraitten ihmisten

edessä: miksi tuo mies kävelee noin vinossa, 

miksi hänen vaimonsa kiihottuu postimyynti-

luettelon Autotarvikkeita-sivua lukiessaan, mi-

hin he ovat menossa, kun molemmilla on monot

jalassa ja nyt on jo elokuun alku? Entä tuo tak-

sinkuljettaja, jonka lakissaan lukee: vähällä rahal-

la enemmän ostovoimaa? Onko hän puutteessa,

hakkaako hän koiraansa, ja jos, niin minkä ro-

tuista, onko hän naimisissa, jos on, niin monen-

nenko keraan? 

Ympäristö elää ja on mielenkiintoinen, oma

mieli on liikuntakyvytön romukasa, jonka mie-

lellään potkaisee syrjään, kun pitää lähteä riva-

kasti tallista maailmalle: töitä voi tehdä vain, jos

on itsestään lomalla.

Yritän löytää yleiset pinttymät, useille yhtei-

set pakkomielteet, ruuvit, jotka ovat löysällä

miltei jokaisessa vuosimallissa.

Sitten palaan kotiin ja kiskon vastahakoisesti

esiin oman romukasani ja vertaan. Jos löydän

sieltä samat hiertymät eri muodoissa, yhdistän

omat ja vieraat. Kutsun tätä yhdistelmää Muo-

dollisesti Päteväksi Romukasaksi. Sitä jaksan

tutkia ja näpelöidä, sillä vasta kun oma sulautuu

varastettuun, alkaa elämä.

Vien Muodollisesti Pätevän Romukasan ylei-

sille paikoille, missä siihen voivat tutustua ne,

jotka ovat kyllästyneet oman mielensä harmai-

siin aavikoihin. Moni, joka tonkii tuota kasaa,

hätkähtää: kuka on tunkenut minun pakkomiel-

teeni samaan syssyyn tuon vaihdelaatikon kans-

sa? Mitä minun neuroosillani on tekemistä taka-

akseliston kanssa?

 

Buster, on vapauttavaa kirjoittaa sinulle, joka

arvostat valhetta ja epämääräisyyttä. Kirjeeni

saatuasi et ota suurennuslasia ja ala metsästää

totuuden kullanarvoisia hiukkasia. Sillä mitä me

teemme noilla hiukkasilla? Myymme torilla? Va-

laisevatko nuo hiukkaset taivaltamme pimeäs-

sä? Taommeko niistä kultaluoteja?

Joskus on vaikea puhua ihmisille, kun puheet

otetaan yksyhteen-totuuksina. Sinulle kirjoitta-

essa voi hyräillä teemaa ja harhailla ajatuksiensa

lähiössä ilman, että joku on koko ajan kysymäs-

sä: mitä oikein tarkoitat? mihin pyrit?

Täsmällinen puhe, joka kartoittaa kohteen ja

osuu maaliin kuin risteilyohjus, uuvuttaa. Olen

väsynyt totuuksiin: niitä on täällä lauottu silmät,

suut täyteen. Haavoittunut, totuutta maistanut

makaa katuojassa ja valittaa: tapasin eilen re-

hellisen miehen.

Mitä pidempään olen täällä elänyt, sitä enem-

män olen alkanut arvostaa epämääräisyyttä ja

keskeneräisyyttä. Kuljeskelen vaillinaisesti, osin

huonolla maulla sisustetuissa huoneissa, kes-

kustelen torsojen, tunnevammaisten ihmisten

kanssa, viivähtelen ajatuksissa, jotka muistutta-

vat hylättyjä teollisuushalleja. Elämän tarkoi-

tuksen, tien ja totuuden on tuulen santapaperi

hangannut kenkieni alta jäljettömiin.

Buster, minun on usein tehnyt mieli keskellä

päivää yöpyä sielullasi.

Kuljeskelen täällä, voin olla nauramatta. En

yritä mitään. Kaikki tapahtuu kohtisuoraan, ei

ehdi kuin väistellä, rumat tulevat syliin, silitän

niitä, teen tarinaa. Maailma muotoilee, minä

teen sisällön.

Rakastit enemmän kuin kuhmut kertovat.

Menit lukkoon, tiedän tunteen, eikä silloin auta

kuin asiallisuus. Ilmekään ei värähdä, kun sy-

däntä kannattavat rakennustelineet huojuvat

ihmisten painosta. Silmät liimautuvat horisont-

tiin, kun lähimmäisillä lastattu Titanic uppoaa

jalkojen juureen. On vaikea olla samassa ve-

neessä, jossa kippari keuhkot täynnä vettä kuu-

luttaa: saavumme pohjaan aikataulun mukaises-

ti, matkustajia pyydetään ottamaan ilme.

Puhtaan komedian ja sisäsiistin tragedian ai-

ka on ohi – niitä yrittävän todellisuus pilkkoo

saunapuiksi. Sinulle sattui; kuhmut, joita selittä-

mättä silitit nousivat valkokankaan jäävuoreksi.

Silmäpusseissasi kannoit haukut joilla jäätä haka-

taan.

Sattuman kauppa on aina auki: yli ampuu se, 

joka johonkin tähtää.

Buster Keaton Elämä ja teot

–

Kari Hotakainen

WSOY, 1981

More pictures

Girl in Hyacinth Blue

Oi koskematon rauhan morsian,

ajan ja hiljaisuuden kasvattama...

Hälvennät kaikki ajatukset maiset

kuin ikuisuus.

-John Keats, 1819

(suom. Aale Tynni)

Ilta joka oli erilainen

 Hannah Vredenburg ja hänen pikkuveljensä Tobias olivat edellispäivänä katselleet kun isä lähetti liikekumppaninsa kyyhkyset matkaan, lentämään takaisin kotiinsa Antwerpeniin. Hän oli päästänyt ne ullakkohäkistä ulos yksi kerrallaan odottaen aina välissä varmuuden vuoksi hetken, aamuvarhaisella kun oli vielä sen verran sumuista ettei kukaan ohikulkeva upseeri nähnyt ja kirjoittanut talon numeroa muistiin. Määräys joka kielsi Amsterdamin juutalaisia pitämästä kyyhkysiä - omia tai kenenkään muunkaan - oli kahdeksan kuukautta vanha, ja Hannah tiesi sitä alkoi olla liian vaarallista rikkoa. Jos linnut luovuttaisi näin myöhään saksalaisella poliisiasemalla pois, kuten määräyksen mukaan kuului, asiasta olisi jälkiseurauksia.
 ››Nopeasti, Hannah, ennen kuin Tobias ehtii ylös››, isä oli sanonut ja ojentanut hänelle paperin ja kynän niin vapisevin käsin, ettei niillä kirjoittanut mitään. ››Tässä, kirjoita näin. Pienellä käsialalla.›› Viesti piti sujauttaa liikekumppanin viimeisen linnun jalkaan kiinnitettyyn pieneen putkeen. ››Tapa sinä minun kyyhkyseni››, hän kuiskasi pitäen aina lauseiden välissä tauon. ››En voi vaatia että ruokit niitä niin kauan kuin tätä kestää. Varo äläkä päästä niitä matkaan, mutta anna niiden ensin syödä kyllikseen. Leo jolla on purppuranpunaiset siivenreunat pitää eniten linsseistä. Henriette, sinijuovainen naaras, nauttii kun sen päätä hierotaan. Tämä on viimeinen viesti siihen asti kun kaikki on ohi, jos Jumala suo. Voimme hyvin. Kumpa sinulla ei olisi hätää.››
 Se loppu! Kun Hannah ahtoi nuo viisi viimeistä sanaa paperille, hän tunsi sydämen rintakehässään hakkaavan vimmatusti.
 ››Panenko sinun nimesi alle?››
 ››Älä.››
 Hän oli saanut paperin taitetuksi monin kerroin juuri kun Tobias pyjamassa tuli portaita ylös.
 Isä nosti kumppaninsa kyyhkyset yhden kerrallaan ulos häkistä, piteli niitä kevyesti kiinni, niin että Tobias saattoi silittää niitä viimeisen kerran, kupristi kämmenensä niiden rinnan alle ja heitti ne ilmaan. Hannah ojensi isälle taitetun viestin, jonka tämä sujautti viimeisen linnun putkiloon. Hän näki miten isä suuteli lintua takaraivoon, ummisti silmänsä hetkeksi ja sinkosi sitten viimeisen kyyhkyn taivaalle.
 Hän näki viimeiset vapaat siivenlyönnit, kun lintu kohosi jyrkkien kattojen yläpuolelle kohden kotiaan, Antwerpenia. Pako joka ei ollut pako. Amsterdam, Antwerpen - mitä eroa niillä oli?

  Hyasintinsinistä

 -- 
  Ripustin maalauksen pieneen salonkiin, sinisen samettinojatuolin yläpuolelle, missä tuolin väri voimisti tytön mekon sinisyyttä. Vaatteen viehkeissä laskoksissa oli sama mehevä syvänsininen väri kuin puhkeamaisillaan olevissa hyasinteissa, ei se kalpeampi sininen joka niihin tulee silloin kun ne alkavat lakastua. Jos minulla olisi tytär, pukisin hänet väreihin, joita on vain rikkaimmisa hyasinteissa ja tulppaaneissa. Ja niin kuin sisareni Charlotte tekee tyttärensä Cerisen kanssa, näyttelisin häntä joka kevät Promenade de Longchampilla. Ja hänellä olisi kaulassaan helmet. Suoritinkin taiteilijakillassa tiedusteluja, jotta saisin tyttöparan paljaaseen kaulaan maalautetuksi helminauhan.
 Gerard sanoi että maalaus oli melko tuntemattoman maalarin työtä, jonkun Johannes van der Meerin. Yhdentekevää minun puolestani. Tyttö oli ihastuttava ja otin hänet koko sydämestäni omaksi.
 Ensin luulin lahjan lepyttelyeleeksi, jotta olisin tyytyväinen vielä vuoden pari, kunnes Gerard saisi nimityksen takaisin Ranskaan. Se oli sen jälkeen kun hän oli yhden kokonaisen kuukauden neuvotellut entisen kreivitär Mauris van Nassaun kanssa Mauritshuisissa jostakin veronkantoa koskevasta huojennuksesta, kuten hän sanoi, vaikka nyt minä tiedän asian todellisen laidan. Ja se, rakas ystävä, onkin perimmäinen syy moisiin lepytyslahjoihin, joten pidä sinä varasi.

 Aamunhohde

--
 Hänen pitäisi olla äärimmäisen varovainen. Seuraavassa kolmessa liikkeessä hän oppi, ottaessaan maalauksen hitaasti esiin, tarkkailemaan samalla kauppiaan kasvoja. Hans van Uylenburghin liikkeessä hän pani merkille, miten kauppias sillä hetkellä vetäisi hiukan henkeä. Hän tarjosi viittäkymmentä guldenia, ja kun Saskia pudisti päätään, hänen vaimonsa nosti sen viiteenkymmeneenviiteen. ››MATEUS DE NEFF VANHEMPI, vain hienoja maalauksia ja piirustuksia››, luki eräässä kyltissä. Hyvä. Pidellen taulua varovasti korkealla ilmassa hän kiipesi jyrkkiä portaita ylös. Kun hän kaivoi maalauksen esiin, de Neff ei edes yrittänyt peitellä innostustaan. ››Mykistävää. Suurenmoinen.››
 ››Se on Vermeer.››
 ››Niin on. Niin se on. Todella harvinainen löytö.›› Hän kutsui liikekumppaninsa ja vaimonsa katsomaan sitä.
 Saskia avasi paperin ja kauppias luki sen tarkaan, mutta enemmän aikaa hän omisti maalaukselle. ››Katsokaa ikkunalasia. Kuin sulaa valoa. Yhtään siveltimenvetoa ei näy. Ja katsokaa koria. Pienen pienet siveltimenvedot kuvaamassa punottua pintaa. Se on Vermeeriä.››
 Saskia yritti nähdä saman kuin kauppias mutta hänen silmänsä kostuivat, ja kun hän loi maalaukseen vimeisen ahnaan katseen, sinimekkoinen tyttö oli jo aivan sumea. Hän tiesi, että tälle miehelle hän myisi kuvan, jo ennen kuin mies oli maininnut mitään summaa. Hän halusi että se menisi ihmiselle, joka rakasti sitä. ››Olen antanut sille nimeksi Aamunhohde››, hän sanoi hiljaa. Oli tärkeää että maalaus kulkisi hänen antamallaan nimellä.



 Mitä Magdalena näki

 --
 Hän seurasi pariskuntaa Herengrachtin tihkuun koska halusi esittäytyä ja vaihtaa heidän kanssaan muutaman sanan, mutta sitten hän perääntyi. Hänellä oli nykyään niin huonot hampaat, ja he olivat varakasta väkeä. Naisella oli sukat jalassa. Mitä hän heille sanoisi? Ei, älkööt kuvitelko että hän oli pyytämässä heiltä jotakin.
 Hän kulki hitaasti poispäin pitkin sateenkaaren väreissä kimmeltävää märkää muurinviertä, ja hänen pyhäpukunsa sini heijastui vetiseen katuun. Lätäköt, joita nopeasti ilmestyi, muuttivat taivaansinisen tummaksi ultramariiniksi, isän lempisiniseksi. Kevyt sade rei'itti mustanvihreän kanavan pinnan hauraaksi, tummaksi pitsiksi ja hän mietti, oliko sitä koskaan maalattu juuri sillä tavoin, ja voiko jokin niin mitättömän kuin vesipisaran elämän seisauttaa ja lahjoittaa maailmalle maalauksen muodossa, ja mahtaisiko maailma välittää siitä.
 Hän ajatteli ihmisiä kaikissa niissä maalauksissa, jotka hän oli sinä päivänä nähnyt, ei vain isän, vaan itse asiassa koko maailman maalauksissa. Taiteilija oli lainannut heidän silmiään, heidän tiettyä päänkallistustaan, heidän yksinäisyyttään, kärsimystään ja suruaan, jotta toiset ihmiset kautta vuosien voisivat nähdä ne, vaikka eivät koskaan voisi nähdä heitä kasvoista kasvoihin. Ihmiset jotka olisivat häntä niin lähellä, hän ajatteli, vain muutaman käsivarrenmitan päässä, ja katselisivat ja katselisivat eivätkä koskaan tulisi tuntemaan häntä.

Sininen neito

Susan Vreeland

(suom. Raija Mattila)

2001

WSOY

Such stuff that dreams are made on / Audrey Marnay by Erik Madigan Heck
Harper's Bazaar October'15
Full Story