Vasenkätinen nainen

Nainen oli kolmenkymmenen ja asui huvilayhdyskunnassa, joka oli pengerretty korkeahkon vuorijonon etelärinteeseen juuri suurkaupungin usvien ulottumattomiin. Hänellä oli silmät jotka, silloinkin kun hän ei katsonut ketään, saattoivat säteillä ilman että kasvojen ilme muuten muuttui.

Talvinen iltapäivä kallistui iltaan, kun hän istui ulkona tulevassa kellertävässä valossa tilavan olohuoneen ikkunan ääressä ja ompeli sähköompelukoneella. Vieressä istui hänen kahdeksanvuotias poikansa kirjoittamassa kotiainetta.

"Millaiseksi minä kuvittelen paremman elämän?"
 Ei saisi olla kylmä eikä kuuma. Kävisi aina lauha tuuli, joskus taas sellainen myrsky että olisi mentävä kyyryyn. Autot katoaisivat. Talot olisivat punaisia. Puut olisivat kultaa. Tietäisi jo kaiken eikä tarvitsisi enään lukea mitään. Asuttaisiin saarilla. Kaduilla olisi autoja joiden ovet olisivat auki niin että niihin voi nousta kun on väsynyt. Eikä kukaan ylipäätään olisi enää väsynyt. Autot eivät olisi kenenkään. Iltaisin ei koskaan tarvitsisi mennä nukkumaan. Jokainen nukahtaisi sinne missä sattuu olemaan. Ei koskaan sataisi. Ystäviä olisi jokaisella neljä kerrallaan ja ihmiset joita ei tuntisi, katoaisivat. Kaikki mitä ei tuntisi, katoaisi.

 Nainen tuli keittiöstä kädessään hopeatarjotin jolla oli lasi vodkaa, mutta kumpikaan ei ollut enään olohuoneessa. Hän meni eteiseen ja katsoi huoneisiin, jotka haarautuivat eteisestä kuin sellit. --

Bruno otti snapsilasin tajottimelta ja kysyi: "Etkö sinä juo mitään? Oletko sinä ajatellut jotakin täksi illaksi?"
Nainen:  "Olenko minä sitten erilainen kuin ennen?"
Bruno:  "Erilainen niin kuin aina."
Nainen:  "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Zuzanna Bijoch by Regan Cameron for Harper's Bazaar Uk

  Kotona nainen seisoi peilin edessä ja katsoi itseään pitkään silmiin; tai ei oikeastaan katsellut, siten vain tuntui mahdolliselta ajatella itseään kaikessa rauhassa.
  Hän alkoi puhua ääneen "Ajatelkaa mitä ajattelette. Mitä enemmän te luulette voivanne minusta sanoa, sitä vapaammaksi minä teistä pääsen. Usein tuntuu siltä että jos jostakusta sanotaan jotakin, se on jo sanomisen hetkellä lakannut pitämästä paikkaansa. Jos joku vastaisuudessa rupeaa selittämään minulle millainen minä olen -- haluaisi hän vaikka imarella tai lohduttaa -- niin minun ei tarvitse suvaita sellaista röyhkeyttä." Nainen ojensi käsivartensa levälleen: villapuserossa näkyi olevan reikä kainalon alla; hän työnsi sormensa siitä sisään.


  Kustantaja oli hetkisen hiljaa ja sanoi: "Entä mitä nyt aiotte tehdä"
  Nainen: "Panna jotakin kaunista päälleni."
  Kustantaja: "Me siis tapaamme sittenkin?"
  Nainen: "Minä panen jotakin kaunista päälleni ja jatkan sitten työtä. Teki äkkiä mieli."
  Kustantaja: "Syöttekö te pillereitä?"
  Nainen: "Joskus, pysyäkseni hereillä."
  Kustantaja: "Minä olen mielummin sanomatta mitään, koska te otatte jokaisen varoituksen uhkauksena. Mutta katsokaa ettette saa samaa lempeän surullista katsetta joka on niin monella kääntäjälläni."
  Nainen antoi kustantajan ensin sulkea puhelimen, sitten hän etsi kaapista pitkän silkkipuvun. Hän kokeili peilin edessä helminauhaa, mutta otti sen heti pois. Hän katsoi itseään sivulta mitään sanomatta.


Nainen kääntyi katsomaan poikaa, tämä katseli liikkumattomana tasankoa. Hän silitti kevyesti pojan selkää ja poika naurahti ikään kuin tajuten että nyt hän oli se joka oli kaikkein lähin.
 Hetken kuluttua nainen sanoi: "Kerran sinä istuit tuolla lailla meren rannalla ja katselit tuntikaupalla aaltoja. Muistatko vielä?" Poika: "Totta kai. Oli jo tulossa pimeä, mutta minä en vain halunnut lähteä. Te olitte vihaisia, kun ette päässeet hotelliin. Sinulla oli vihreä puku ja valkoinen pusero jossa oli pitsiset kalvosimet; sitten sinulla oli leveälierinen hattu josta sinun täytyi pidellä kiinni, koska oli niin tuulista. Sillä meren rannalla ei ollut näkinkenkiä, oli vain pyöreitä kiviä."
 Nainen: "Kun sinä alat muistella, minua rupeaa pelottamaan että saat minut kiinni jostakin, nyt jälkeenpäin."


 Oli jo ilta. Kirkkaasti valaistu paikallisbussi, jonka sisällä istui vain pari vanhaa naista, ajoi illan liikenteessä hitaasti suuren torin ympäri ja katosi pimeään. Tyhät kädensijat roikkuivat bussin katosta ja heiluivat itsekseen.

Vasenkätinen nainen

Peter Handke

1976

(suom. Outi Nyytäjä)

Weilin+Göös

1981