Eksyneen muistikirja

Ei ole yhteistä tarinaa, on valaistuja hetkiä, ja loppu on pimeää.
-Jeanette Winterson


Anna kuvasi mökkiä näin:
  Sinipunaraitainen pöytäliina, kolme kynttiläjalkaa, kolme erimittaista kynttilää.
  Ikkunalauta. Korvaton kahvimuki, kaksi pyöreää nyrkin kokoista kiveä, kaksitoista meren hiomaa lasinsirua.
  Ikkunaluukun tapin reikä, reiässä vessapaperia.
  Lapsen veistämä leikkuulauta.
  Hirsiseinä. Vaalea neliö kohdassa, jossa vanha kartta oli ollut.
  Puulaatikko, eristyslevy, lusikkalaatikko.
  Emalinen potta, tyhjä muovikassi, pyykkipoika. Sininen pöytä.
  Saappaat. Sadehousujen heijastimet.
  Hyttysmyrkky, aurinkorasva, taskulamppu, nenäliina, lintukirja, astmalääke.

  Linnut olivat menneet ja niiden jättämä hiljaisuus sai aamut tuntumaan haikeilta. Tuuli kohisi jo osin autioituneessa niemessä. Oli tilaa kohista. Öisin niemen ympäröi uusi pimeys, musta, elokuisen lämmin pimeys. Lepakot räpisivät kallioiden päällä, eikä Annaa huvittanut sytyttää taskulamppua, kun hän meni yöllä ulos pissalle.
  Aamulla lahteen oli ilmestynyt kymmenittäin silkkiuikkuja. Ne kerääntyivät elokuun myötä isoiksi parviksi ja lähtivät sitten yhdessä muuttomatkalle. Ääneti ne kelluivat tyynessä vedessä ja odottivat.
  – Viisikymmentäkolme, Antti sanoi ja laski kiikarin.

  Anna veti päälleen paidan ja housut. Henkareilla roikkui lähinnä Thomasin paitoja, seassa kaksi Annan mekkoa. Henkareden alapuolella oli varatyyny ja kolmet kengät. Hetken mielijohteesta Anna kiipesi kaappiin ja istui tyynyn päälle. Hän mahtui paitojen alle mukavasti. Sitten hän veti kaapin ovet perässään kiinni.
   Kaapissa oli hämärää. Siellä haisi laventelille, koimyrkylle ja tupakalle. Thomas poltti silloin tällöin pubissa käydessään ja tämän äiti lähetti kirjekuorellisen laventelia joka syksy.
   – Äiti, kuului silloin housuhyllyltä.  – Me oltiin piilossa!
   Anna kääntyi katsomaan, ja toden totta, kaikki hänen lapsensa olivat kaapissa. Ne istuivat vaatehyllyllä ja roikkuivat vaatetangossa. Anna laski: Ahti Joonas, Piia Pampula, Kerttu Kirsikka, Eino Oskari, Liina-Liina ja Viu Viu. Kaikki kuusi tallella. Pienin lapsista, Viu Viu, ei pysynyt pitempään henkarilla vaan putosi Annan syliin. Anna halasi hellästi, haisteli tämän untuvan peittämää pyöreää päätä, tunnusteli tämän pehmeitä korvia. Pienet nyrkit ottivat hänen ihostaan otteen ja puristelivat, suu hamusi rintojen väliin, jalat tekivät ryömivää liikettä. Niin kuin lapsi olisi halunnut kaivautua hänen kehonsa sisään, syödä itselleen käytävän kuin sokea mato.


   Aluksi Anna oli kaivannut villiä luontoa. Edes yhtä oikeaa metsää, edes yhtä hiomatonta kalliota. Mutta sitten hän oli tajunnut, että vaikka Lontoon pintaa kuinka raaputti, alta tuli esiin vain aiempi kerros kaupunkia. Puita löytyi toki puistoista, mutta puistoilla oli omistajansa, niiden ympärillä oli aidat, ja niiden portit suljettiin yöksi. Ainoa villitys, jota Lontoosta löytyi, oli kaupunki itse. Lontoo oli elävä organismi. Se oli liian iso kenenkään hallita, se virtasi, nieli ja kadotti, siltä puuttui selkeä keskus. Se oli satojen pikkukylien yhteen kasvanut kudos. --
   Eniten Anna nautti aamuruuhkista. Aamuissa oli lupauksen tuntu. Ihmiset tuoksuivat vielä saippualta ja hiuslakalta, hengittivät kahvin ja hammastahnan hajuja, miesten kaulukset ja sanomalehtien sivut olivat sileät, poninhännän latvat vielä suihkun jälkeen märät. Iltaan mennessä päivä oli vanhentanut kaikkia usealla vuodella – hiukset olivat karanneet kampauksestaan, iho kiilsi, paidan kainalot olivat rutussa, ostoskassit vetivät ryhdin lyttyyn ja saippuan tuoksu oli kulunut pois.
   Joskus rullaportaisiin astuessaan Anna kuvitteli itsensä meren ääreen. Portaikko imaisi mukaansa kuin aalto, kuljetti pois, painoi kohisten pinnan alle. Ilmavirta heilutti tukkaa.

   Mutta tulipalon jälkeen oli tilaa ja tyhjää. Anna asui Laurilla ja Eevalla, pelkkä hammasharja ja yöpaita mukanaan. Eeva piti seuraa, otti mukaan kauppaan ja kirjastoon, mutta minkä sille mahtoi, että ikkunasta ei näkynyt mitään kiinnostavaa.
   Anna hukkasi tavaroita, tunteja ja sanoja.
   – Joku vetelee luudalla ja lapiolla, hän selitti Eevalle.  – Kitkee, kaivelee ja kovertaa, eksyttää metsään ja heittää lopulta desinfiointiainetta päälle.
   – Ai sitä poskea vai? Kysyi Eeva.
   – Ei. Kun tyhjentää päätä, niin kuin sanotaan.
   – Jaa jaa, vastasi Eeva.
   Tämä oli se tyhjä hetki juuri ennen kuin tuuli kääntyy.
   Viiri putoaa, linnut pysähtyvät. --
   -- Kaikenlaisia yksityiskohtia oli varissut pois paikoiltaan.
   Pihlajan varjo violetissa verhossa.
   Kaukosäädin, punainen tarra, silmälasit.
   Auki taitettu karttakirja.
   Naula, henkari, aamutakin vyö.
   Verho, musta puutuoli, lohkeama pöydän kulmassa.


   Mikään ei palannut ennalleen. Saniaiset putosivat ruukuistaan tai siis ruukut putoilivat saniaisista, ja multa varisi verhoon jääneistä rei'istä. Annasta tuntui, että koko maailma oli irronnut kuopastaan ja lähtenyt luisuun kuin hammas. Kaikki oli liikkeessä, sanat vaihtoivat paikkaa. Oli ovia, oli verhoja, oli mitä se olikaan. Uutiset kertoivat joka päivä samaa: lämpötilat, merivirrat ja vuodenajat olivat nekin kaikki väärin. Kesäisin oli liian kuuma, lapsilla oli liikaa leluja, valtamerissä oli niin meluisaa, että valaat eksyivät reiteiltään.
   Nytkin tasmanialaisella hiekkarannalla makasi 166 valasta. Ne olivat jääneet jumiin vesirajaan. Ne makasivat kyljellään ja vatsallaan, eri suuntiin sojottaen, loputon massa kiiltävää mustaa lihaa ja eviä. 166 pitkäeväpallopäävalasta, jotka olivat olleet vaeltamassa Etelämantereen vesille mutta eksyneet reitiltään ja törmänneet Tasmanian rannikkoon.


   Anna kävi pitkälleen juuri pedattuun sänkyyn, ja tyttö peitteli hänet keltaisella viltillä. Se oli ihan kelvollinen viltti, vaikkei hänen omansa ollutkaan. Olivat ne ovelia, kaikkea yrittivät. Puhtaat lakanat tuoksuivat sairaalan pesuaineelta.
   – Levätkääpä nyt vähän, te kävelitte kuulemma aikamoisen lenkin, hoitaja sanoi ja nousi lähteäkseen. Anna puristi kuitenkin tämän kättä tiukasti.
   – Missä lapset on? hän kuiskasi.
   – Ketkä lapset?
   – Tuliko lapset kotiin? Anna jatkoi.
   – Ei teillä ole lapsia, hoitaja vastasi ja taputti Annan kättä.
   Silloin toinen hoitaja tuli Annan sängyn luo, nyökkäsi tytölle ja kumartui Annan lähelle.
   – Kotona ovat. Kaikki kuusi tulivat kotiin. Älkää te niistä huolehtiko enää.
   Anna huokaisi tyytyväisenä. – Kiitos. Mä halusin vaan varmistaa.
   Hoitajat asettivat hänen tyynynsä hyvin ja siirtyivät sitten takaisin Kurosen sänkyä petaamaan. Oli keskiviikko. Lakanoiden vaihtopäivä.

Uinu, uinu, unten maille

tuulen hellään hyväilyyn.

Vaivu, vaivu, rauhan maille

unen syleilyyn.

Hiivi, hiivi, hukkamuori,

hiljaa pellon reunan luo.

Hiljaa, hiljaa, hukkamuori,

nappaa lapsi tuo!

Kerro, kerro, ihmispentu, 

missä onkaan kotisi.

Täällä hirsikaton alla

vaiko luolan lattialla. 

Kerro, kerro, ihmispentu, 

miss' on kotisi.

Eksyneen muistikirja

Selja Ahava

Gummerus

2010

Esikoisromaani