Brazil mood

sabrina geib, lorena maraschi and isabella ridolfi by zee nunes 

for vogue brazil december 2015

full story

Savisia siiveniskuja

Perjantaina vaelsin Porilaisia reittejä.

Luin katseellani pieniä tarinoita savesta.

Kaneja, kettuja, katteja.

Kauppa täynnä ihmetyksiä, kerttuja kiinni istuimissa, 

miniatyyrejä torilla, kovaksi kuumennettuja helmoja.

Taimmainen huone täynnä hiljaisia pukijoita.

Yhden heistä vein mukanani.

Hänet, jonka tunsin heti jotenkin omakseni.

Muistutti kaiketi eniten ostajaansa.

Savinen minä.

"Käsilaukku" istuu nyt kirjahyllyssämme.

Savisiipi

Isolinnankatu 6

28100 Pori

www.savisiipi.fi

@savisiipi

Että hän muistaisi saman

- - -

lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe

- - -

jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit

ja kiinni pysyvät taivahan portit

- - - 

Olen lukenut Virginian itsemurhakirjeen

monta kertaa, mutta palaan aina siihen yhä 

uudestaan. Miltä hänen kivensä näyttivät?

Mitä hän ajatteli painuessaan veden alle?

Ehtikö hän, ennen kuin menetti tajuntansa, 

katua mitä oli tehnyt?

"Vad helvete menar du?" äiti kysyi, kun isä ohitti

ikkunat auki kiitävän urheiluauton ja nahkahaalariin

pukeutuneen moottoripyöräilijän. Äiti puhui ruotsia

aina, kun ei halunnut meidän ymmärtävän. Vatsaani

kiristi ja käsivarsien iho nousi kananlihalle, vaikka oli

kuuma. Yritin ottaa Joonaa kädestä, mutta hän piti

käsiään nyrkissä ja tuijotti isän niskaa ilmeettömänä

kuin nukke. 

"Nautin elämästä!" isä huusi niin kovaa kuin äiti olisi

ollut monen metrin päässä. "Nauttisit sinäkin. Edes 

joskus." 

Sitten isä huusi: "Perkele!"

Lasi helähti.

Äiti ulvaisi.

Kuului risahdus. Niin kuin joku olisi taittanut pikkulinnulta niskan.





Isä ei puhunut itsestään koskaan. Hän kuunteli kyllä ja
kyseli, mitä minä ja Joona ja äiti ajattelimme jostain. 
Mutta itse hän ei puhunut muusta kuin musiikista, autoista
ja siitä, kenet oli vihkinyt tai siunannut hautaan. Jos 
kysyimme, hän puhui jumalasta. Hän puhui rakastavasta
isästä, joka antoi synnit anteeksi ja suojeli kaikelta pahalta.





Sinä päivänä, jota en halua muistaa, Joona joi pesuainetta
siivoojan kärrystä, joutui vatsahuuhteluun ja karkasi 
sängystä. Oli talvi ja hän juoksi kaupungin läpi avonaisessa
aamutakissa, jalat paljaina tohvelien sisällä. Hän juoksi
kaupungin läpi ja hänen nimensä kuulutettiin poliisiradiossa.
Hän juoksi niin kuin olisi ollut paikka, johon hän olisi
voinut mennä.
Minun pitäisi istua Joonan sängyn reunalle, tarttua arpien
peittämään käteen ja kysyä miten hän voi. Pitäisi kuunnella.
Jutella niitä näitä.
Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä
kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa.
Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille
ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen 
kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä
rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta 
ajatella hänestä pahaa.

  Olin kokeilemassa kädelläni veden kylmyyttä, 

kun kännykkä soi.

  Ajattelin itseni kävelemässä veteen, kenkä

sylissä ja puhelin kädessä. Ajattelin miltä

puhelin näyttäisi veden alla, miten nopeasti

vesi tuhoaisi sen herkät osat ja jäljellä 

olisi vain minun ääneni, joka kehotti jättä-

mään viestin tai soittamaan myöhemmin uudestaan.

Elina Hirvonen

-

Että hän muistaisi saman

Avain, 2005

(alun sanat: Eppu Normaali / Murheellisten laulujen maa, 1982)

Vierastunti on pitkä kuin yö

26.11.2015 klo14:00

Saa kynä kirveen muodon
Ja tehtaan piippujen,
Ja mustetahroissa runoilijan
Käy sormet patologien. 

Nyt aamu viljaa leikkaa,
Metsää paimentaa.
Puut on kuorossa pilviin päin
Ja niiltä vastausta odottaa. 

Niin terveiset mä laitan,
Ja tulkaa katsomaan.
Vierastunti on pitkä kuin yö,
Mut täällä tapaakin vain tuttujaan. 

Linnut, linnut, linnut,
Ohi lentäkää!
Sietämätöntä nukkua,
Kun ei rajaa unelta enää nää!

Hector

-

Linnut, linnut

1980

Kuinka vanha on marraskuu?

Minne jätti täysikuu
öisen jauhosäkkinsä?

Tiedätkö onko ruusu alasti
vai onko sillä vain tuo asu?

Onko mitään surullisempaa
kuin juna joka seisoo sateessa?



Kumpi voittaa lehtien määrässä,
päärynätarha vai Kadonnutta aikaa etsimässä?








Montako mehiläistä on päivässä?

Montako kysymystä on kissalla?

Missä ovat nuo nimet
ihanat kuin entisajan leivokset?



Tietääkö Caracasin kaunotar
montako hametta on ruusulla?








Onko totta että muurahaispesässä
unet ovat pakollisia?

Miten rypäleet tunnistavat
tertun yllytyspuheet?


Kuka laulaa asumattoman
laguunin pohjalla?


Onko totta että meripihkassa on
merenneitojen kyyneleitä?






Missä on meren keskipiste?
Mikseivät aallot mene sinne?

Rakkaus, tämä, tuo ja se
jos niitä ei enää ole, minne ne menivät?

Siirtyykö perhosen sielu lentokalaan?

Oletko miettinyt minkä värinen
on sairaiden huhtikuu?



Miksi kaikki silkkimadot
kulkevat resupekkoina?








Kuolivatko kenties häpeään
nuo väärille raiteille suistuneet junat?

Tallettivatko rikkaat
unensa malmirasiaan?

Oliko amarantin väristä
Saban kuningattaren veri?

Onko autiomaan mustien rypäleitten
ensimaku sama kuin kyynelten?







Suuteleeko suusi neilikoita
huulilla, joita ei vielä ole?

Entä kuinka käy kyyhkyslakassa
jos kyyhkyset oppivat laulamaan?

Mihin ripustaa kolibri
häikäisevän tasapainonsa?






Miten lintujen kanssa sovitaan
niiden kielten tulkkauksesta?

Eivätkö purjelaivat kariudu
liiallisiin vokaaleihin?

Miksi pyörremyrskyjä kutsutaan
silloin kun ne ovat paikoillaan?










Milloin maan alla sanellaan
ruusun aikomus?







Pablo Neruda
Kysymysten kirja


Loki-kirjat, 1999
suom. Katja Kallio

Haltiatar, vähäverinen ja pelakuu ikkunalaudalla

Kun ainekirjoitustunnilla piti kirjoittaa

aiheesta  Vastaisuuteni, Maria kirjoitti:

haltiatar. Minusta tulee haltiatar.

Ei ihmisistä voi tulla haltiattaria, opettaja

sanoi ja nuhteli Mariaa. Maria katseli

opettajattaren pieniä mustia viiksiä

ja fasaanin mieleen tuovaa pään kääntelyä

ja irvisti kätensä suojassa salaa.

Tiedän itse paremmin.

Maria oli mielissään jos piirustustunnilla

maalattiin kukkia, hiisiä, velhoja ja keijukaisia. 

Aina hän niiden joukkoon piirusti haltiattaren 

ja sille omat kasvonsa. Sellaista opettajatar

ei voinut mennä kieltämään, mutta ei hän

liioin Marian kuvia kiitellyt, pudisti vain päätään 

ja käski Marian lisätä kuvaan pari tonttu-ukkoa. 

Maria ei totellut. Hänen kuvansa oli valmis

ja hyvä. Hän tiesi.

Kun piitustustunnilla oli piirrettävä kuva

"Viime syksynä haravoimassa" tai

"Kun autoin äitiä", Marian työt

menivät piloille. Sen kaltaiset aiheet

olivat hänestä typeriä ja mitättömiä.

Piirustuksista tuli harmaita ja sateen

liuottaman näköisiä, ja Maria repi ne

silpuksi ja varisti hiutaleet roskakoriin.

Opettaja jätti hänet jälki-istuntoon ja

torui naakan äänellä.

(Lasilinna)

Oli kerran pieni mies.

Niin, oli siis vähäverinen ja luiseva mies, 

jolla oli tupsuinen hiuspehko, 

pelakuu ikkunalaudalla, 

parta hapero ja luonto hyvänsävyinen. 

Ja tällä miehellä, juuri tällä miehellä

oli jotakin, mitä kenellä tahansa

ei nykyään ole, ja se oli jotakin sellaista, 

mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Hänellä oli unelma.

Koko ikänsä pieni vähäverinen mies

oli ajatellut pääministereitä ja

pikajuoksijoita, kaunottaria ja

kuninkaallisia, jotka kapsäkkeineen

sen kuin matkasivat maailmaa 

näköradiossa pirssiautoilla 

ja joista sanottiin: Hän,

hän se on nähnyt koko maailman!

Ja haperopartainen pieni mies

ajatteli: He vasta ovat onnen pekkoja.

Heidän housuissaan tahtoisin olla.

Minä tahtoisin näet myös nähdä koko maailman.

- - -

Hankin siis, sanoi pieni kalvakka mies

tupasessaan, pelakuun lehtiä nyppien,

hankin siis suurensuuren karttapallon.

Mutta sellaisia ei ollut myytävänä kaupassa.

Pallo piti siis teettää.

Hän teetti sen mantelimassasta, 

sillä hän oli pohjaltaan säästäväinen mies.

Sellaisen pallon voi käyttää toiseenkin

kertaan, hän arveli.

Palloa laatimaan oli palkattava maantieteilijä, 

kondiittori, kuvanveistäjä ja puuseppä.

Onneksi pienellä miehellä oli rahaa.

- - - 

Marsipaanisen karttapallon tekemiseen

kului kaksikymmentä senttaalia manteleita

ja saman verran sokeria 

sekä sata tiuta kananmunia.

Pallo täytti miehen koko tuvan, 

mutta sai se täyttääkin.

Sitten mies sanoi: 

Nyt laadin matkakreitin. Sitten lähden.

(Mies joka halusi nähdä koko maailman)

Martha Hunt by Guy Aroch for So it goes / Full Story

Kaarina Helakisa
-
Lasilinna


Otava, 1986

When covers speak