Että hän muistaisi saman

- - -

lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe

- - -

jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit

ja kiinni pysyvät taivahan portit

- - - 

Olen lukenut Virginian itsemurhakirjeen

monta kertaa, mutta palaan aina siihen yhä 

uudestaan. Miltä hänen kivensä näyttivät?

Mitä hän ajatteli painuessaan veden alle?

Ehtikö hän, ennen kuin menetti tajuntansa, 

katua mitä oli tehnyt?

"Vad helvete menar du?" äiti kysyi, kun isä ohitti

ikkunat auki kiitävän urheiluauton ja nahkahaalariin

pukeutuneen moottoripyöräilijän. Äiti puhui ruotsia

aina, kun ei halunnut meidän ymmärtävän. Vatsaani

kiristi ja käsivarsien iho nousi kananlihalle, vaikka oli

kuuma. Yritin ottaa Joonaa kädestä, mutta hän piti

käsiään nyrkissä ja tuijotti isän niskaa ilmeettömänä

kuin nukke. 

"Nautin elämästä!" isä huusi niin kovaa kuin äiti olisi

ollut monen metrin päässä. "Nauttisit sinäkin. Edes 

joskus." 

Sitten isä huusi: "Perkele!"

Lasi helähti.

Äiti ulvaisi.

Kuului risahdus. Niin kuin joku olisi taittanut pikkulinnulta niskan.





Isä ei puhunut itsestään koskaan. Hän kuunteli kyllä ja
kyseli, mitä minä ja Joona ja äiti ajattelimme jostain. 
Mutta itse hän ei puhunut muusta kuin musiikista, autoista
ja siitä, kenet oli vihkinyt tai siunannut hautaan. Jos 
kysyimme, hän puhui jumalasta. Hän puhui rakastavasta
isästä, joka antoi synnit anteeksi ja suojeli kaikelta pahalta.





Sinä päivänä, jota en halua muistaa, Joona joi pesuainetta
siivoojan kärrystä, joutui vatsahuuhteluun ja karkasi 
sängystä. Oli talvi ja hän juoksi kaupungin läpi avonaisessa
aamutakissa, jalat paljaina tohvelien sisällä. Hän juoksi
kaupungin läpi ja hänen nimensä kuulutettiin poliisiradiossa.
Hän juoksi niin kuin olisi ollut paikka, johon hän olisi
voinut mennä.
Minun pitäisi istua Joonan sängyn reunalle, tarttua arpien
peittämään käteen ja kysyä miten hän voi. Pitäisi kuunnella.
Jutella niitä näitä.
Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä
kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa.
Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille
ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen 
kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä
rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta 
ajatella hänestä pahaa.

  Olin kokeilemassa kädelläni veden kylmyyttä, 

kun kännykkä soi.

  Ajattelin itseni kävelemässä veteen, kenkä

sylissä ja puhelin kädessä. Ajattelin miltä

puhelin näyttäisi veden alla, miten nopeasti

vesi tuhoaisi sen herkät osat ja jäljellä 

olisi vain minun ääneni, joka kehotti jättä-

mään viestin tai soittamaan myöhemmin uudestaan.

Elina Hirvonen

-

Että hän muistaisi saman

Avain, 2005

(alun sanat: Eppu Normaali / Murheellisten laulujen maa, 1982)