Sitä mitä tapahtuu linnuntietä 397 kilometriä Helsingistä länteen, ei kannata jättää huomiotta.
Pieni, ei monenkaan merkin pituinen uutinen Markkinointi&Mainonnan lähettämän sähköpostiuutiskirjeen mukana havahdutti eilen:
"Adlibris ryhtyy rakentamaan kirjakauppaketjua"
Se mikä luotiin pilveen, laskeutuu mantereelle.
Se mikä luotiin kivijalkaan, etääntyy ilmakehään.
Yritysmaailmassa ei tunneta armoa. Vilunkipeliä osataan pelata ja julkilausuttuja, katteettomia lupauksia suolletaan lihamyllystä kuin possua Wotkinsin tehtaalla.
Bonnier on yksi shakin kuninkaista. Heidän omistamansa MTV on tullut maahamme 50-luvulla, he tulivat ja ostivat Tammen 1996, Sanoma myi heille WSOY:n 2011. He perustivat suomeen Olivia-lehden 2007, Divaanin 2008, Evitan 2010 ja Costumen 2012. Evita haudattiin yt-hengessä 2013, loput kolme osti kilpailija Aller vuonna 2014 ja sarjamurhasi kunkin lehdistä yksi kerrallaan. Olivian viimeinen numero ilmestyi tänä syksynä.
Bonnier on taktinen. Hyökkäys toteutetaan sotilailla, läheteillä ja hevosilla. Syödään toisen valtion kuningattaret. Jos maaperä ei tunnusta voittoa, peräännytään yhtä nopeasti kuin on tultukin. Raajarikkoiset sotilaat ostaa vastustaja puoleen hintaan.
Rakennetaan Troija, otetaan oppia Ameriikasta, mitä Amazon ensin sitä Adlibris perässä. Soluttaudutaan seuraavaan kohteeseen lähettämällä lähetti edellä. Näytetään mallia omalla pelilaudalla, harjoituskentällä. Tukholmassa on tilaa. Kohta on Helsingissäkin sille, jolla on varaa asettaa nappulansa ruudukkoon. Ja Bonnierillahan on. Ostivathan juuri sen Akateemisenkin.
Mahtuuko meille Otavan omistaman Suomalaisen Kirjakaupan pelikentälle toinen kirjakauppaketju, joka sanojensa mukaan myy samalla hinnalla jalassa kuin pilvessä? Mahtuu. Mutta silloin Suomalainen joutuu shakatuksi ja häntä uhkaa matitus. Samoin käy Kansalliselle kirjakauppaketjulle Turussa.
Verkkainen maanantai - postaukseeni tukeutuen, uskaltaisin sanoa Suomalaisen myyvän noin 25% kalliimmalla kuin Adlibris. Kauppa ei myöskään tarjoa kahvilapalveluita, saatikka DNA-henkistä verkko-osto opastusta varttuneimmille asiakkailleen kuten naapurimaan juuri avattu putiikki mainostaa tekevänsä. Onneksi värityskirjat kuulemma tekevät kauppansa, joten pysyy Suomalainenkin leivässä.
Ja mitä tarkoitin soluttautumisella? Lähetti edellä. Kuka on kuullut naisesta nimeltä Marjo Tuomikoski? Adlibriksen yksi avainhenkilöistä, tituleeraa wikipedia.
Syksyllä 2014 Tuomikoski on nimitetty Adlibris Finlandin toimitusjohtajaksi ja saman vuoden lokakuussa hänen valitaan jäseneksi Kirjakauppaliiton hallitukseen. Ei kukaan häntä ole huomannut, paitsi Ylöjärven Uutiset.
Jos nyt olisin Otavan housuissa, tekisin äkkiä jotakin oman ketjuni hintatasolle, ideoisin uusia tapoja lähestyä kuluttajaa, järjestäisin iltaisin lukupiirejä koska kahdeksaltahan liike jo muutoinkin sulkee ovensa. Enemmän vetonauloja, Keekki keikalle ja Antti Holma lausumaan kauheimpia runoja.
Tai sitten olisin nöyrä ja myisin myymälät ja henkilökunnan Bonnierille ja toivottaisin Adlibriksen tervetulleeksi maaperällemme.
Laulaisin Kirkan äänellä:
Den glider in,
Den glider in,
Den glider in i mål igen.
Vi ska kämpa, vi ska ge
alt det vi har.
Vi ska ta guld igen.
Tämä on ennustukseni. Jos tämä käy toteen, taputan itseäni olalle ja tarjoan itselleni glögit tähtitortuilla.
Linnuntie on lyhyt.
Olemmehan me sen jo vaateteollisuuden puolella huomanneet.
Virttynyt vierashuone
perjantai 13. marraskuuta 2015
torstai 12. marraskuuta 2015
Shakkitarina
Czentovic ei koskaan päässyt siihen, että hän olisi pelannut ulkoa ainuttakaan
shakkipeliä – tai niin kuin ammatimiehet sanovat: pelannut sokkona. Häneltä
puuttui täysin kyky asettaa shakkiruudukko mielikuvituksen rajattomaan tilaan.
Hänellä täytyi aina olla edessään käsin kosketeltavissa mustavalkoinen,
kuusikymmentäneljäruutuinen ja kolmekymmentäkaksinappulainen neliö.
Tätä minun onnenaikaani, jolloin pelasin päivittäin säännöllisesti joitakin tuon kirjan sadastaviidestäkymmenestä pelistä, kesti noin kahdesta ja puolesta kolmeen kuukauteen.
Sitten jouduin odottamatta kuolleeseen pisteeseen. Yhtäkkiä olin uudelleen tuossa samaisessa 'ei mitään' tilassa. --- oli olemassa vain yksi tie tällä eriskummallisella harhapolulla : Minun täytyi koettaa pelata oman itseni kanssa tai pikemminkin omaa itseäni vastaan.
Jos nyt musta ja valkoinen muodostavat yhden ja saman persoonan, niin tuloksena on mieletön tila : yksien ja samojen aivojen pitää tietää jotakin ja samalla olla tietämättä sitä, että ne valkoisena puolueena voisivat käskystä täysin unohtaa sen, mitä ne minuuttia aikaisemmin mustana puolueena olivat tahtoneet ja aikoneet. Sellainen kahteen suuntaan tapahtuva ajatustoiminta edellyttää oikeastaan tajunnan täydellistä kahtiajakoa, aivotoiminnan mielivaltaista kirkastamista ja himmentämistä, niin kun jossakin mekaanisessa laitteessa. Se, että haluaa pelata itseään vastaan, merkitsee siis shakkipelissä sellaista paradoksia kuin hyppääminen oman varjonsa yli.
Tohtori B. nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Näytti siltä, kuin jokin sekava muisto olisi väkisin painanut häntä. Taas näkyi hänen vasemmassa suupielessään omituinen nykäisy, jota hän ei voinut hillitä.
shakkipeliä – tai niin kuin ammatimiehet sanovat: pelannut sokkona. Häneltä
puuttui täysin kyky asettaa shakkiruudukko mielikuvituksen rajattomaan tilaan.
Hänellä täytyi aina olla edessään käsin kosketeltavissa mustavalkoinen,
kuusikymmentäneljäruutuinen ja kolmekymmentäkaksinappulainen neliö.
Koko elinaikani olen ollut kiinnostunut ihmisistä, jotka palvovat
vain yhtä aatetta, mihin ovat kokonaan keskittyneet. Mitä enemmän
joku ihminen supistaa ahtaan näköpiirinsä yhdeksi pisteeksi, sitä
lähemmin hän luulee koskettavansa äärettömyyttä.
Vihdoin ja melkein jo sallitun harkinta-ajan lopussa
päätimme uskaltautua siirtoon. McConnor kosketti
jo sotilasta työntääksen sen viimeiseen ruutuun,
kun hän äkkiä tunsi käsivarteensa tartuttavan
ja joku kuiskasi hiljaa ja kiivaasti:
>>Jumalan tähden! Ei niin!>>
Vaistomaisesti käännyimme kaikki ympäri.
Noin neljäkymmentäviisivuotias herra,
jonka kapeat kasvot jo aikaisemmin
kävelykannella olivat kiinnittäneet
huomiotani omituisella, melkein
liitua muistuttavalla kalpeudellaan,
oli varmaankin viime minuuttien aikana
miedän kohdistaessamme kaiken tarkkaavaisuutemme
pulmatehtäväämme astunut luoksemme.
Nopeasti hän lisäsi vaistoten katseemme:
>>Jos te nyt korotatte sotilaan kuningattareksi,
hän syö sen heti lähetillään.
Teidän pitäisi vetää ratsu takaisin.
Mutta sillä välin hän kulkee vapaalla sotilaallaan d7:ään,
uhkaa teidän tornianne,
ja vaikka shakkaatte ratsullanne,
häviätte yhdeksän tai
kymmenen siirron jälkeen.>>
Tätä minun onnenaikaani, jolloin pelasin päivittäin säännöllisesti joitakin tuon kirjan sadastaviidestäkymmenestä pelistä, kesti noin kahdesta ja puolesta kolmeen kuukauteen.
Sitten jouduin odottamatta kuolleeseen pisteeseen. Yhtäkkiä olin uudelleen tuossa samaisessa 'ei mitään' tilassa. --- oli olemassa vain yksi tie tällä eriskummallisella harhapolulla : Minun täytyi koettaa pelata oman itseni kanssa tai pikemminkin omaa itseäni vastaan.
Jos nyt musta ja valkoinen muodostavat yhden ja saman persoonan, niin tuloksena on mieletön tila : yksien ja samojen aivojen pitää tietää jotakin ja samalla olla tietämättä sitä, että ne valkoisena puolueena voisivat käskystä täysin unohtaa sen, mitä ne minuuttia aikaisemmin mustana puolueena olivat tahtoneet ja aikoneet. Sellainen kahteen suuntaan tapahtuva ajatustoiminta edellyttää oikeastaan tajunnan täydellistä kahtiajakoa, aivotoiminnan mielivaltaista kirkastamista ja himmentämistä, niin kun jossakin mekaanisessa laitteessa. Se, että haluaa pelata itseään vastaan, merkitsee siis shakkipelissä sellaista paradoksia kuin hyppääminen oman varjonsa yli.
 |
| Tilda Swinton by Craig McDean for Another |
Tohtori B. nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Näytti siltä, kuin jokin sekava muisto olisi väkisin painanut häntä. Taas näkyi hänen vasemmassa suupielessään omituinen nykäisy, jota hän ei voinut hillitä.
Shakkitarina
–
Stefan Zweig
Gummerus°Kompassikirja
1966
Suom. Aina Oksala
Saksankielinen alkuteos: Schachnovelle
tiistai 10. marraskuuta 2015
Verkkainen maanantai
Kello kymmenen jälkeen aamupäivällä, kun pääkaupunkimme ilmanlaatu on juuri parantunut asteittain katoavasta aamuruuhkasta, astelen myssy takakenossa Aleksanterinkadun kellon alta, moniväristen italialaisten kermajäätelöpallojen ohi Stockmannin aulaan. Kemikaaliosastolla tuoksuu pistävä saniteettitiloihin lukeutuva keinokirsikan haju. Laitostyöläisten lattioidenpesun työnjäljen siis haistaa yhä.
Kipitän permanentatun infopisteen neidin sekä liian tummaa meikkivoidetta ja liian usein kulmakarvojaan nyhtävän sushi-pisteen myyjän ohitse välikerroksen suklaatiskin ja joulun konvehtilavojen vierestä kaltevalle käytävälle. Laareista pursuavat kihartimet tuntuvat unohtuneen asiakkailta iäksi ja entisen Ordning&Reda osaston tilalla velloo alkeellisesti sademetsää muistuttava hehtaari planttuja.
Muistelen millaisia olivat vanhan Herkun kassat ja ikuinen ostoskärryillä koheltamisesta syntynyt äänimaailma. Vielä tallella sentään ovat pienet liukuportaat Akateemiseen. Jostain niitten takaa pääsi aiemmin siihen autohissiin, joka pyöri oman akselinsa ympäri.
Katselen helpottuneen myötätuntoisesti lehtiosaston hyllyjä ja mietin sitä armonaikaa, jonka tilan uusi omistaja Bonnier Books pienlehtijulkaisujen myymiselle langetti. Tosin hirsipuuta odottavan aika on kitkerää ja tuoksuu sekin eittämättä tölkkikirsikoille.
Vaikka kuvassa onkin Keltaista kirjastoa niin liukuportaiden vierustan paraatipöytä on täynnä Finlandia-ehdokkaita. Vieressä Juniorit.
Sataseitsemänkymmentäseitsemän euroa ja neljäkymmentä senttiä tämän vuoden kuudesta teoksesta yhteensä. 177,40€
Raha on pienesti yli 10% nettopalkastani.
Kallein on Markku Pääskysen Sielut 34,90€ Halvin Hotakaisen Henkireikä 24,90€
Olen huojentunut hinnoista. Ja koska olen virttynyt ja vanhoillinen pipopää, käännän hinnan markoiksi vanhan litanian 5,94573 mukaan enkä välitä vaikka inflaation myötä euron arvo olisi pudonnut alle viiden. Tuhatviisikymmentäneljä markkaa ja seitsemänkymmentäseitsemän penniä.
1054,77 mk
Adlibriksessä pääsee halvemmalla.
Finlandia sekstetti yhteensä 139,40€
Siellä kalleimmat neljä maksavat 23,90€ kpl ja halvimmat kaksi 21,90€
Pääskysen saa siis 11€ halvemmalla Bonnierin omistamasta verkkokaupasta kuin saman mediajätin kivijalkaliikkeestä.
Olen jotenkin assosioinut elitistisen Stockmannin kyljessä kehräävän Akateemisen olevan kallein kaupustelija, mutta Otavan omistama Suomalainen kirjakauppa rikkoo mielikuvani:
Pääskynen: 37,95€
Ahava: 33,95€
Lassila: 29,95€
Lindstedt: 29,95€
Rajala: 27,95€
Hotakainen: 24,95€
Nopea lyhyt matikka: 184,70€
Nykyään "kolmen" suurimman kustantamon Otavan sekä Tammen+WSOY:n (lue Bonnierin) yhteisomistukseen kuuluvasta SSKK:sta (Suuri Suomalainen Kirjakerho) saa
10% alennuksella kuusikon yhteishintaan 170,70€
Minua häiritsee tämä hintasirkustelu ja menen kustantajien omille verkkosivuille;
Teos kustannuksen verkkokaupassa Lassila & Lindstedt 31,90€ kpl. Kaksi euroa kalliimmat kuin Suomalaisessa.
Bonnierin alaiset WSOY:n ja Tammen sivut ohjaavat #kirja - palveluun joka ohjaa ostoaikeissa olevan Adlibrikseen tai Suomalaiseen. Rajala ja Pääskynen lukeutuvat heihin.
Siltalan sivuilla ei ole mitään mainintaa Hotakaisen ehdokkuudesta, eikä kirjaa ole liioin myynnissä heidän pikakirjakaupassaankaan...
Gummeruksen mobiilisivusto ei anna minun ladata teoksia niin että pääsisi Ahavaan käsiksi. Joudun luultavasti tyytymään taas Adlibrikseen...
Turhuuden turhuutta. Ja kallista. Lakkaan vertailemasta hintoja isoimpien tarjoajien välillä. Tukeudun kuitenkin ostoksissani aina pientilallisiin, vaikkakaan niistä rahoista ei yksikään elinkeinokseen kirjoja kirjoittava kirjailia hyödy senttiäkään. Tunnen siitäkin piston sydämessäni. Mitenköhän kaiken saisi sujumaan oikeudenmukaisemmin?
Jätän Akateemisen, vaikkakin kakkoskerroksen lastennurkkaus houkuttelee jäämään lämpimiin sisätiloihin marraskuun harmauden vastapainoksi.
Kassissani kirjanmerkkinä toiminut lappuneen lupaa Kummisedän divarista Uudenmaankadulta -20% alennuksen ostoista. Pientä tihkua Ruttopuiston kohdalla, jossa Ylen pakettiautosta on ulostautunut mies jalustan sekä kameransa kanssa. Katselen Saksalaisten sotilaiden haudan muistomerkkiä ja siinä harmaata polvistuvaa nuorukaista. Koukkaan Annankadun kautta Uudenmaankadulle todetakseni ettei kohteeni myyjä ole vielä vaivautunut paikalle. Hagelstamilla ollaan jo hereillä vaikka avausaika on molemmilla kaupoilla sama.
Tervehdin vanhaa myyjätärtä ja katoan vasemmalle ylätilan takahuoneeseen. Mietin joululahjoja kun katselen riveittäin paksuja antiikki- ja arkkitehtuurikirjoja ja päätän jättää asian seuraavan palkkaerän huoleksi. Kirjamessut on purettu ja vaikka siitäkin on jo kaksi viikkoa on lattiapinta-alalla useita pinoja niteitä päällekkäin menossa jonnekin. Löydän joitakin lompakolleni sopivia yksilöitä ja törmään Ahavan Finlandia-ehdokkuusteokseen Taivaalta tippuvat asiat 7€:lla. En kuitenkaan osta, en nyt saa kielestä kiinni.
Päädyn kirjaan jonka välistä löydän lehtileikkeitä. Kirja on painettu 1970, joten Lassi Nummen sekä Aila Poukkulan arvostelut ovat varmasti samalta vuodelta.
Puhelimeni akku on loppunut joten tarvitsen paikan jossa sitä saisi ladattua. Olenhan siis töissä. Ja alati tavoitettavissa. Ja onhan nyt maanantai. Työpäivä.
Korvapuusteja myyneen vahnan rouvashenkilön kahvilan tilalle, Kummisetää vastapäätä, on tullut uusi kreikkalainen paikka. Astelen sisään ja puhuttelen keski-ikäistä miesmyyjää automaattisesti englanniksi. Hämmennyn itsekin ja ärsyynnyn siitä, että kahvilavalintani perustuu nyt siihen, voiko siellä ladata puhelinta. Kysyn sitä silti ennen kuin tilaan. Helpotuksekseni kokopuisen penkin alta löytyy kaksipaikkainen pistorasia. Hymyilen, tilaan kahvin ja hyvännäköisen sämpylän ja istudun nurkkaan nojatakseni isoon koristetyynyyn. Akkuvalo saa itseensä vihreää väriä. Vastailen joihinkin viesteihin, meileihin. Minulle tuodaan tarjottavat. Sämpylän välissä on piparjuurta, pieni erikoisuus joka sopii juuri tähän hetkeen. Taustalla seurue hälisee kreikaksi. Uppoudun Beckettiin. Ketään ei tunnu häiritsevän että olen hautautunut nurkkaan, pipo silmillä. Jossain vaiheessa myyjä kysyy piparjuuresta, että eihän ollut liian tulista, kun hän unohti mainita että sitä on. Ja että olenko suomalainen. Vaikka hänkin puhui suomea niin jatkoimme silti lopun ajan kommunikointia englanniksi. Hassua. Avaat pelin johonkin oletukseen liittyen ja vaikka matkan varrella mutka suoristuvatkin, on silti tutumpaa jatkaa avauksessa oletetulla tavalla.
Katson ikkunasta kun vastapäisestä porttikongista virtaa ulos ulkomaalaisia. Näyttävät mahdollisilta turvapaikanhakijoilta. He ovat siististi pukeutuneita ja kantavat mukanaan maattomuuden tunnusmerkkiä, ruudullisia pakolaiskasseja. Toivon että heillä on kaikki hyvin. Samalla mietin kotikuntani Spr:n Konttiin lahjoitettuja vaatteita. Kuinkakohan moni prosentti niistä on tyylillisesti suoraan 90-luvulta ? Sellaista retkua, mitä kukaan metroseksuaalia hipova pakolaispoika ei suostuisi edes maksusta pukemaan päällensä. Ja sitten mietin vastapuolta. Lahjoittajaa, joka on kotonaan pohtinut että on se tämä Erkin talvitakkikin maksanut silloin monta sataa markkaa ja on se kyllä hyvä ja lämmin. Miten kulttuurit ja ajattelunormit ja sota-aika ovat kaikki meihin vaikuttaneet ja miten näemmekin asiat usein niin eri valossa.
Puhelimessani on jo tarpeeksi akkua ja maitovaahdon jäänteet killuvat marikuosisen kupin pohjalla. Kiitän ja poistun autojen välistä kadun yli kohteeseeni. Lattia on vielä sekaisempi kuin edellisessä liikkeessä. Tuntuu siltä kuin kirjamessut sekoittaisivat pienen divarin hyllyjaottelun viikoiksi ja levittäisivät lonkeronsa lattioille. Hyllyissä on valtavia aukkoja. Levylaatiokoita ja dvd eriä tukkimassa kävelyväyliä. Myyjä, iloinen kiharatukkainen nuorimies, suo minulle leveän hymynsä. Juttelemme hetken messuista, kivijalkaliikkeistä, nettimyynnistä. Hän virkkoo, jos ei paljoa valehtele, että 50% heidän myynnistään tapahtuu netin kautta. Takatiloissa kauan kohnannut mies tulee kassalle ja heiluttaa kädessään kellertävää nidettä. Tätä hän on etsinyt kauan, lähes 30vuotta, ja nyt se löytyi: ensimmäinen Saimaan vesistöstä koskaan tehty väitöstutkimus. Hän on niin onnellinen löydöstään, että pyytää myyjältä saada lupaa juoda termarissaan mukana tuomat sumpit liikkeessä ennen lähtöään. Kun mies esitelmöi nuorukaiselle Saimaasta kahvit kourassaan valun hälyn keskeltä takatilaan katsomaan muita hyllyjä.
Kahdeksalla eurolla vuodelta 1967. Lupaan kiharaklopille palata vielä ennen jouluaattoa.
Tämän hankintani jälkeen maanantai jatkui Fredrikinkadulta Bulevardille ja rantaa kohti töihin palaten.
Miettien, miten onnelliselta pienet asiat näyttivät isoon tavarataloon verrattuna, miten asiakaspalvelu on hellyyttävän persoonallista katutason liikkeissä ja miten paljon enemmän sain tästä ja säästin, kuin olisin kuluttanut yhteen finlandiateokseen, yhteen suupalaan ja yhteen kahvikuppiin Akateemisessa.
Kipitän permanentatun infopisteen neidin sekä liian tummaa meikkivoidetta ja liian usein kulmakarvojaan nyhtävän sushi-pisteen myyjän ohitse välikerroksen suklaatiskin ja joulun konvehtilavojen vierestä kaltevalle käytävälle. Laareista pursuavat kihartimet tuntuvat unohtuneen asiakkailta iäksi ja entisen Ordning&Reda osaston tilalla velloo alkeellisesti sademetsää muistuttava hehtaari planttuja.
Muistelen millaisia olivat vanhan Herkun kassat ja ikuinen ostoskärryillä koheltamisesta syntynyt äänimaailma. Vielä tallella sentään ovat pienet liukuportaat Akateemiseen. Jostain niitten takaa pääsi aiemmin siihen autohissiin, joka pyöri oman akselinsa ympäri.
Katselen helpottuneen myötätuntoisesti lehtiosaston hyllyjä ja mietin sitä armonaikaa, jonka tilan uusi omistaja Bonnier Books pienlehtijulkaisujen myymiselle langetti. Tosin hirsipuuta odottavan aika on kitkerää ja tuoksuu sekin eittämättä tölkkikirsikoille.
Vaikka kuvassa onkin Keltaista kirjastoa niin liukuportaiden vierustan paraatipöytä on täynnä Finlandia-ehdokkaita. Vieressä Juniorit.
Sataseitsemänkymmentäseitsemän euroa ja neljäkymmentä senttiä tämän vuoden kuudesta teoksesta yhteensä. 177,40€
Raha on pienesti yli 10% nettopalkastani.
Kallein on Markku Pääskysen Sielut 34,90€ Halvin Hotakaisen Henkireikä 24,90€
Olen huojentunut hinnoista. Ja koska olen virttynyt ja vanhoillinen pipopää, käännän hinnan markoiksi vanhan litanian 5,94573 mukaan enkä välitä vaikka inflaation myötä euron arvo olisi pudonnut alle viiden. Tuhatviisikymmentäneljä markkaa ja seitsemänkymmentäseitsemän penniä.
1054,77 mk
Adlibriksessä pääsee halvemmalla.
Finlandia sekstetti yhteensä 139,40€
Siellä kalleimmat neljä maksavat 23,90€ kpl ja halvimmat kaksi 21,90€
Pääskysen saa siis 11€ halvemmalla Bonnierin omistamasta verkkokaupasta kuin saman mediajätin kivijalkaliikkeestä.
Olen jotenkin assosioinut elitistisen Stockmannin kyljessä kehräävän Akateemisen olevan kallein kaupustelija, mutta Otavan omistama Suomalainen kirjakauppa rikkoo mielikuvani:
Pääskynen: 37,95€
Ahava: 33,95€
Lassila: 29,95€
Lindstedt: 29,95€
Rajala: 27,95€
Hotakainen: 24,95€
Nopea lyhyt matikka: 184,70€
Nykyään "kolmen" suurimman kustantamon Otavan sekä Tammen+WSOY:n (lue Bonnierin) yhteisomistukseen kuuluvasta SSKK:sta (Suuri Suomalainen Kirjakerho) saa
10% alennuksella kuusikon yhteishintaan 170,70€
Minua häiritsee tämä hintasirkustelu ja menen kustantajien omille verkkosivuille;
Teos kustannuksen verkkokaupassa Lassila & Lindstedt 31,90€ kpl. Kaksi euroa kalliimmat kuin Suomalaisessa.
Bonnierin alaiset WSOY:n ja Tammen sivut ohjaavat #kirja - palveluun joka ohjaa ostoaikeissa olevan Adlibrikseen tai Suomalaiseen. Rajala ja Pääskynen lukeutuvat heihin.
Siltalan sivuilla ei ole mitään mainintaa Hotakaisen ehdokkuudesta, eikä kirjaa ole liioin myynnissä heidän pikakirjakaupassaankaan...
Gummeruksen mobiilisivusto ei anna minun ladata teoksia niin että pääsisi Ahavaan käsiksi. Joudun luultavasti tyytymään taas Adlibrikseen...
Turhuuden turhuutta. Ja kallista. Lakkaan vertailemasta hintoja isoimpien tarjoajien välillä. Tukeudun kuitenkin ostoksissani aina pientilallisiin, vaikkakaan niistä rahoista ei yksikään elinkeinokseen kirjoja kirjoittava kirjailia hyödy senttiäkään. Tunnen siitäkin piston sydämessäni. Mitenköhän kaiken saisi sujumaan oikeudenmukaisemmin?
Jätän Akateemisen, vaikkakin kakkoskerroksen lastennurkkaus houkuttelee jäämään lämpimiin sisätiloihin marraskuun harmauden vastapainoksi.
Kassissani kirjanmerkkinä toiminut lappuneen lupaa Kummisedän divarista Uudenmaankadulta -20% alennuksen ostoista. Pientä tihkua Ruttopuiston kohdalla, jossa Ylen pakettiautosta on ulostautunut mies jalustan sekä kameransa kanssa. Katselen Saksalaisten sotilaiden haudan muistomerkkiä ja siinä harmaata polvistuvaa nuorukaista. Koukkaan Annankadun kautta Uudenmaankadulle todetakseni ettei kohteeni myyjä ole vielä vaivautunut paikalle. Hagelstamilla ollaan jo hereillä vaikka avausaika on molemmilla kaupoilla sama.
Tervehdin vanhaa myyjätärtä ja katoan vasemmalle ylätilan takahuoneeseen. Mietin joululahjoja kun katselen riveittäin paksuja antiikki- ja arkkitehtuurikirjoja ja päätän jättää asian seuraavan palkkaerän huoleksi. Kirjamessut on purettu ja vaikka siitäkin on jo kaksi viikkoa on lattiapinta-alalla useita pinoja niteitä päällekkäin menossa jonnekin. Löydän joitakin lompakolleni sopivia yksilöitä ja törmään Ahavan Finlandia-ehdokkuusteokseen Taivaalta tippuvat asiat 7€:lla. En kuitenkaan osta, en nyt saa kielestä kiinni.
Päädyn kirjaan jonka välistä löydän lehtileikkeitä. Kirja on painettu 1970, joten Lassi Nummen sekä Aila Poukkulan arvostelut ovat varmasti samalta vuodelta.
Puhelimeni akku on loppunut joten tarvitsen paikan jossa sitä saisi ladattua. Olenhan siis töissä. Ja alati tavoitettavissa. Ja onhan nyt maanantai. Työpäivä.
Korvapuusteja myyneen vahnan rouvashenkilön kahvilan tilalle, Kummisetää vastapäätä, on tullut uusi kreikkalainen paikka. Astelen sisään ja puhuttelen keski-ikäistä miesmyyjää automaattisesti englanniksi. Hämmennyn itsekin ja ärsyynnyn siitä, että kahvilavalintani perustuu nyt siihen, voiko siellä ladata puhelinta. Kysyn sitä silti ennen kuin tilaan. Helpotuksekseni kokopuisen penkin alta löytyy kaksipaikkainen pistorasia. Hymyilen, tilaan kahvin ja hyvännäköisen sämpylän ja istudun nurkkaan nojatakseni isoon koristetyynyyn. Akkuvalo saa itseensä vihreää väriä. Vastailen joihinkin viesteihin, meileihin. Minulle tuodaan tarjottavat. Sämpylän välissä on piparjuurta, pieni erikoisuus joka sopii juuri tähän hetkeen. Taustalla seurue hälisee kreikaksi. Uppoudun Beckettiin. Ketään ei tunnu häiritsevän että olen hautautunut nurkkaan, pipo silmillä. Jossain vaiheessa myyjä kysyy piparjuuresta, että eihän ollut liian tulista, kun hän unohti mainita että sitä on. Ja että olenko suomalainen. Vaikka hänkin puhui suomea niin jatkoimme silti lopun ajan kommunikointia englanniksi. Hassua. Avaat pelin johonkin oletukseen liittyen ja vaikka matkan varrella mutka suoristuvatkin, on silti tutumpaa jatkaa avauksessa oletetulla tavalla.
Katson ikkunasta kun vastapäisestä porttikongista virtaa ulos ulkomaalaisia. Näyttävät mahdollisilta turvapaikanhakijoilta. He ovat siististi pukeutuneita ja kantavat mukanaan maattomuuden tunnusmerkkiä, ruudullisia pakolaiskasseja. Toivon että heillä on kaikki hyvin. Samalla mietin kotikuntani Spr:n Konttiin lahjoitettuja vaatteita. Kuinkakohan moni prosentti niistä on tyylillisesti suoraan 90-luvulta ? Sellaista retkua, mitä kukaan metroseksuaalia hipova pakolaispoika ei suostuisi edes maksusta pukemaan päällensä. Ja sitten mietin vastapuolta. Lahjoittajaa, joka on kotonaan pohtinut että on se tämä Erkin talvitakkikin maksanut silloin monta sataa markkaa ja on se kyllä hyvä ja lämmin. Miten kulttuurit ja ajattelunormit ja sota-aika ovat kaikki meihin vaikuttaneet ja miten näemmekin asiat usein niin eri valossa.
Puhelimessani on jo tarpeeksi akkua ja maitovaahdon jäänteet killuvat marikuosisen kupin pohjalla. Kiitän ja poistun autojen välistä kadun yli kohteeseeni. Lattia on vielä sekaisempi kuin edellisessä liikkeessä. Tuntuu siltä kuin kirjamessut sekoittaisivat pienen divarin hyllyjaottelun viikoiksi ja levittäisivät lonkeronsa lattioille. Hyllyissä on valtavia aukkoja. Levylaatiokoita ja dvd eriä tukkimassa kävelyväyliä. Myyjä, iloinen kiharatukkainen nuorimies, suo minulle leveän hymynsä. Juttelemme hetken messuista, kivijalkaliikkeistä, nettimyynnistä. Hän virkkoo, jos ei paljoa valehtele, että 50% heidän myynnistään tapahtuu netin kautta. Takatiloissa kauan kohnannut mies tulee kassalle ja heiluttaa kädessään kellertävää nidettä. Tätä hän on etsinyt kauan, lähes 30vuotta, ja nyt se löytyi: ensimmäinen Saimaan vesistöstä koskaan tehty väitöstutkimus. Hän on niin onnellinen löydöstään, että pyytää myyjältä saada lupaa juoda termarissaan mukana tuomat sumpit liikkeessä ennen lähtöään. Kun mies esitelmöi nuorukaiselle Saimaasta kahvit kourassaan valun hälyn keskeltä takatilaan katsomaan muita hyllyjä.
Kahdeksalla eurolla vuodelta 1967. Lupaan kiharaklopille palata vielä ennen jouluaattoa.
Tämän hankintani jälkeen maanantai jatkui Fredrikinkadulta Bulevardille ja rantaa kohti töihin palaten.
Miettien, miten onnelliselta pienet asiat näyttivät isoon tavarataloon verrattuna, miten asiakaspalvelu on hellyyttävän persoonallista katutason liikkeissä ja miten paljon enemmän sain tästä ja säästin, kuin olisin kuluttanut yhteen finlandiateokseen, yhteen suupalaan ja yhteen kahvikuppiin Akateemisessa.
Syksympään kun päästään näin,
itätuuli hyökkää päin,
tihkuttaa ja loiskuttaa,
kastuu ihmiset ja maa.
Toiset kastuu suojattaan,
toiset kastuu suojassaan,
kolmannetkin kastuu
ilman aikojaan.
Talvi hutkii kaiken maan
pohjatuuli ruoskallaan.
Silloin hyppää vaatteisiin
villaisiin ja lämpimiin!
Vaan ken vielä sipsuttaa
yllään silkin hahtuvaa,
totisesti nenän
siniseksi saa.
Topiaan Säälaulu
(siitä vaaleanpunaisesta kirjasta)
perjantai 6. marraskuuta 2015
Lokakuun iltana soudin järvelle
Menin kellariin iltapäivällä
yhdeksästoista elokuuta ja kokosin maton
galvanoiduista kolmen tuuman nauloista ja jäänvihreistä
lasinsirpaleista
peräisin pullosta joita olin heitellyt kivijalkaan.
Yleisö kohisee, kun hitaasti ojennan matolle
ihmeellisen selkäni.
Minä osaan murtautua ulos kaikista panssariarkuista joita
ikinä on ollut.
Kuljen tähditetyissä tossuissani kevein askelin.
Kaikki kysyvät ikääni ja miksi haavat eivät vuoda verta.
En anna haastatteluja, ja aamulla ja illalla
kun nukahdan, ajattelen vain yhtä asiaa. Että joku hakeutuu
jonkun luo jotain tarkoittaen. Ja jää.
Halusin muuttaa elämäni! Toisinaan uskon
näkeväni vilaukselta rakkaan hahmon bussipysäkillä,
liikkeenä vain, usein joku muu kulki tummansinisessä
takissa, ja yhtä kaikki me katoamme kimallukseen.
Seuraavan luvun nimi: unohtaminen
Tuuli puhaltaa kasvoihin lunta
Tuuli puhaltaa veden yli sulkia ja roskaa
Kuluu ja särkyy sataa lumena veteen sulaa
vettä veteen sataa kyyneleet valuvat pitkin
poskia vettä kaulaa pitkin Unettomuus
kiiltohilemyrsky hysteria
Myrskyn jälkeen lumentulo laantui,
tuntui avaralta ja huimasi,
hiutaleet kohosivat ja laskeutuivat kuin
pohjavirtojen kantamina, ikään kuin
viivähtivät paikallaan
ja puhaltuivat tiehensä
Me pysähdyimme kadunkulmiin
Hetken ajan kaikki näkymät tuntuivat kiehtovilta
Hetken ajan kaikki ihmiset tuntuivat samanarvoisilta
Ja kuolemantehtaat, joissa viisaat ja ystävälliset
porsaat lehmät ja kanat, tuskin näkyvät enää, violetit
silmänvalkuaiset, rievut ihmeellistä kangasta
yhdeksästoista elokuuta ja kokosin maton
galvanoiduista kolmen tuuman nauloista ja jäänvihreistä
lasinsirpaleista
peräisin pullosta joita olin heitellyt kivijalkaan.
Yleisö kohisee, kun hitaasti ojennan matolle
ihmeellisen selkäni.
Minä osaan murtautua ulos kaikista panssariarkuista joita
ikinä on ollut.
Kuljen tähditetyissä tossuissani kevein askelin.
Kaikki kysyvät ikääni ja miksi haavat eivät vuoda verta.
En anna haastatteluja, ja aamulla ja illalla
kun nukahdan, ajattelen vain yhtä asiaa. Että joku hakeutuu
jonkun luo jotain tarkoittaen. Ja jää.
Halusin muuttaa elämäni! Toisinaan uskon
näkeväni vilaukselta rakkaan hahmon bussipysäkillä,
liikkeenä vain, usein joku muu kulki tummansinisessä
takissa, ja yhtä kaikki me katoamme kimallukseen.
Seuraavan luvun nimi: unohtaminen
Tuuli puhaltaa kasvoihin lunta
Tuuli puhaltaa veden yli sulkia ja roskaa
Kuluu ja särkyy sataa lumena veteen sulaa
vettä veteen sataa kyyneleet valuvat pitkin
poskia vettä kaulaa pitkin Unettomuus
kiiltohilemyrsky hysteria
Myrskyn jälkeen lumentulo laantui,
tuntui avaralta ja huimasi,
hiutaleet kohosivat ja laskeutuivat kuin
pohjavirtojen kantamina, ikään kuin
viivähtivät paikallaan
ja puhaltuivat tiehensä
Me pysähdyimme kadunkulmiin
Hetken ajan kaikki näkymät tuntuivat kiehtovilta
Hetken ajan kaikki ihmiset tuntuivat samanarvoisilta
Ja kuolemantehtaat, joissa viisaat ja ystävälliset
porsaat lehmät ja kanat, tuskin näkyvät enää, violetit
silmänvalkuaiset, rievut ihmeellistä kangasta
 |
| Rianne van Rompaey by Craig McDean for Interview |
Tua Forsström
Lokakuun iltana soudin järvelle
(Suom. Caj Westerberg)
Siltala
2012
maanantai 2. marraskuuta 2015
Muodonmuuttoilmoitus
Märkäniskainen koditon lähestyy meitä kielellään kolikkopyynnöt,
jolloin Napoleon ottaa taskuistaan lantin ja pienen hajuvesipullon.
Hän asettaa kolikon miehen mustuneille elämänviivoille ja suihkaisee
parfyymipilven tämän rinnuksille. Koditon yskii ja nostaa kätensä silmien
suojaksi.
Helvetin lesbofriikki!
Poishuojuvan virtsan, hien ja viinan hajuun ujuttautuvat myski ja vanilja.
(Napoleon)
jolloin Napoleon ottaa taskuistaan lantin ja pienen hajuvesipullon.
Hän asettaa kolikon miehen mustuneille elämänviivoille ja suihkaisee
parfyymipilven tämän rinnuksille. Koditon yskii ja nostaa kätensä silmien
suojaksi.
Helvetin lesbofriikki!
Poishuojuvan virtsan, hien ja viinan hajuun ujuttautuvat myski ja vanilja.
(Napoleon)
Rouva Robinsonin hyvinmuodostetuneella tirskuvien lintupäiden
reunustamalla povella lepää medaljonkina kaulaketjussaan korsista
ja höyhenistä rakennettu pesä, ja sen sisällä yksi linnunmuna.
Mikä on tuo muna? Supistaan ja sipistään. Mistä pesä on rakennettu?
Höyhenet ylhäisten ja korret alhaisten rakastajien tyynyistä, kyllä
lesket tiedetään, sihisee eräs rouvista niin, että sylki lähes roiskuu
hänen suustaan.
(Punarinnat)
Sitten Sylvia nostaa nenältään tahraiset lasit, pyyhkii ne puhtaaksi,
nähdäkseen kirkkaasti anatoimiamiehen kuvan. Tietenkin lihaksisto
pitää esittää miehenä, myös hienoimmat pihvit ovat uroksia.
Härän filee, senkin nauta. Mies liha, nainen rasva.
Tämä on heteroseksuaalinen maailmankuva.
Anatominen mies on pelkkää upeaa lihasta, kuten jumala – ei,
vaan evoluutio on määritellyt. Nahka mieheltä tietenkin puuttuu,
mutta täydellisyyttä ei voi vaatia keneltäkään. Sylvia ei ainakaan
ole täydellinen, hän katsoo alas, käsi puristaa vatsaa.
Sylvia tuntee painoindeksissään yksinäisyyttä ja halua:
nyt on saatava joku mies, melkein kuka tahansa mies,
ehkä juuri tämä mies.
(Iho)
Kävelen kohti kuudessa rivissä kiiltäviä eväspakkauksia.
Ajattelen persikkakreemiä, mutten kenkään iholla.
Kolikko sisään. Koneet ovat yksinkertaisia, ne joko
toimivat tai eivät, tämä toimii. Ristiriidattomuudessaan
tämä toimii, keksipussi putoaa.
(Matkatyyny)
Madame juoksuttaa Bettien hakemaan suuresta lippaasta
silkkinauhoja, niitä otetaan käteen kolme kerrallaan.
Alaston madame makaa pähkinäpuisella vuoteella ja haluaa
nauhoja liu'utettavan yllään. Bettie sivelee ihoa, aluksi
hitaasti, sitten nopeammin, kunnes hikipisarat juoksevat
hiirinä hiusrajaan.
(Tuhkaa)
 |
| Stella Lucia by Camilla Åkrans for Vogue Japan |
Anu Kaaja
Muodonmuuttoilmoitus
Esikoisteos
Teos, 2015
HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas 2015
Outoja tarinoita, surrealistisia performansseja.
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Hämärän valo
Vastaus kasvaa kuin kevään valo.
Pöytälaatikossa on jotakin, tärkeää.
Muistan sen, hitaasti.
Turhaan suret: istut valoisassa huoneessa
tuijotat pimeään ikkunaan.
Kivi putoaa, mutta puu kantaa tuulen, ja linnut.
Ja talven. Puulla on lumen paino, kivellä kiven.
Istumme yön valaistussa salissa,
jossa kristallit hehkuivat ja soitto soi.
Hän ei halunnut tanssia jalkansa vuoksi,
hän täytti lasini valkoviinillä,
jossa lamput poreilivat ja minä join sen hitaasti,
sillä minun edessäni hän sen tarjosi.
Elektroninen musiikki kutsui,
papyrusrulla joka purkautuu niin nopeasti,
että muinaiset merkit vilistävät oudossa järjestyksessä.
Ja mustatakkiset miehet tarttuvat siihen,
vievät perhosnaiset lattialle,
kaikin raajoin tiukasti pidellen.
Mutta hän istui seinän vierustalla
ja me puhuimme, kristallit lähtivät lentoon
ja tulikärpäset
polttavat liinaan pyöreän reiän.
Istun rinnalla
tanssista poiskutsuttuna, ¨
ja puhuin sanani hiljaisuuden nuottiviivastolle,
joka soi.
Soitat pianoa pimeässä huoneessa mustilla koskettimilla,
haluat tulla nähdyksi silmät kiinni.
Ihmisiä kalasti. Ihmisenmuotoisia kaloja sai,
silmättömiä, kelpaamattomia.
Ihmisiä minä kalastan, en heidän ääniään,
äänettömyyttään.
Kun saalis on laskettu, ei jää yhtäkään.
Etsit pimeästä kaltaistasi.
LENINKI
Villan,
naftaliinin ja lattiavahan tuoksuinen eteinen työntää häntä ovea kohti. Hän
haluaisi jäädä sinne, hämärään, työntää päänsä naulakossa roikkuviin tyhjiin
takkeihin. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Jos hän kääntyisi, hän näkisi kuvansa
peilistä, jonka soikiossa hohtaa salista tulviva valo. On vain kynnyksen kapea
kannas, joka on ylitettävä.
Ovensuussa hän
tietää olevansa väärä.
Hän tietää
sen, on aina tiennyt, se on ollut hänessä kuin hiilihappokupla, joka pyörii
kohti pintaa.
Leninki on väärä. Se on vaaleanharmaa,
polyesteriä, joka poimuilee vyötäröltä laajoina laskoksina. Löysät, pussimaiset
hihat, tiukat mansetit ja tiukka kaula-aukko, jota somistaa leningin kankaasta
solmittu rusetti. Myös miehustan pienet pyöreät napit on päällystetty leningin
kankaalla. Eikä leninkiä voi riisua.
Kristallikruunujen prismat säihkyvät kuin punaherukkapensaan kasteiset
kukat auringossa. Lamput on sytytetty, vaikka ikkunoista vielä virtaa valoa.
Valoakvaariossa huojuu ja keinuu ihmisiä, pitkiä, tummia ja rentovartisia. Hän
ei kuule ääniä, hän näkee näkymättömän virtauksen aiheuttaman liikkeen ja hän
näkee suut, jotka hitaasti avautuvat ja sulkeutuvat. Hän ajattelee pelastusta
niin kuin hän pikkutyttönä oli rukoillut kokeissa ja hiihtokilpailuissa ja
myöhemmin lentokoneessa. Jos en kuule, minä näen, ja jos en puhu, minua ei
nähdä, hän ajattelee. Hän puristaa vaaleanpunaisella maalatun suunsa suppuun.
Hän irrottaa kämmenensä ovenpielestä astuakseen askeleen salin sisäpuolelle,
lattialle joka on tehty nelikulmaisista parkettilaatoista.
Hahmot kiteytyvät
valousvasta, niille ilmestyy pää, vartalo ja raajat suiden lisäksi, pituus,
paksuus, jopa hiusten ja silmien väri. Mutta vaatteita hän katsoo.
Mustaa. Naisilla
on mustaa, kapeata, siletä mustaa, joka jättää ihon vaaleaksi ja hohtavaksi.
Kurkkuun tarttuu vihne. Vaaleanharmaa, liehuva polyesteri on vääristä väärin.
Kangas hänen
pohkeillaan; sulkia, sadoittain siirottavia sulkia, toisiinsa tahmautuneita
untuvanukkasia, höytyvää, yhtä pöllytystä, kahinaa, räpiköintiä, kotkotusta ja
pieniä kimeitä kirkaisuja. Hätääntyneenä hän vilkaisee ympärilleen, mutta
kukaan ei kuule. Ankeriaismaiset naiset aaltoilevat soljuvasti. Mustat, ohuet,
kiiltävät naiset. Miehet seisovat kuin pylväät, mutta naiset aaltoilevat ja
koko sali keinuu heidän mukanaan.
Hänen on
pysähdyttävä, kerättävä helmansa, nieleskeltävä. Hänen on vedettävä henkeä
sukeltaakseen. Suu kiinni, silmät auki hengittämättä. Astuessaan parketille hän
muistaa auton alle jääneen pulun: verta, massaa ja harmaat sulat, jotka
kiiltelivät sateenkaaren väreissä.
Lukittuun huoneeseen putoilee puhetta sana kerrallaan,
isoja ja pieniä kirjaimia, tähtiä.
Miksi minun täytyy yksinäni pitää pystyssä
taivaan mustaa telttaa?
He sanovat painokkaasti >Yhdistynyt Kansakunta>,
mutta kuiskaavat nimeni.
Avaimen saat, kun mahdut avaimenreiästä.
 |
| Aymeline Valade by Thomas Whiteside for Harper's Bazaar Spain. Full story. |
Hämärän valo
Kristina Carlson
Otava
Esikoisteos
1986
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)